maanantai 19. elokuuta 2019

2 kesän kauneinta auringonlaskua, 4 eräkerttua ja 9 koiraa mökkeilemässä




















Vaikea uskoa, että näiden kuvien tunnelmista on vasta kolmisen viikkoa aikaa. Oli hurja helleviikonloppu, kun piiitkästä aikaa tapasimme opiskelukaveriporukkamme, eli eräkerttujen kanssa mökillä, kauniin Saimaan rannalla. Älä kysy mistä nimi eräkertut juontaa juurensa, en ehkä halua kertoa..! Paljastettakoon sen verran, ettei sillä ole mitään tekemistä opiskelujemme kanssa, mutta tämän kyseisen mökin kanssa saattaa ollakin... ;)

Eräkertut on siitä jännä porukka, että tapaamme noin kerran vuodessa yhdessä, jos niinkään usein. Silti meininki on rentoa ja juttu jatkuu siitä mihin viimeksi jäi. Vaikka ensin on vähän muisteltava, että mihins se nyt jäikään. Tänä vuonna ajattelimme ryhtyä hurjiksi, ja miettiä jopa pikkujouluja, mikä tietäisi ennenkuulumatonta toista tapaamiskertaa saman vuoden sisään. Toisaalta, yksi kertuista puuttui tältä kesäretkeltä, joten suotakoon hänelle toinen mahdollisuus. Vaikka onhan se ymmärrettävää, että jos ei ole koiraihminen, yhdeksän hauvelia mökkiseurana (meistä muista siihen päälle nyt puhumattakaan) voi olla vähän liikaa. Ei sen puoleen, hyvin mahduimme ja koiratkin katosivat hyvin pöytien ja jalkojen alle lepäilemään. Uskokaa tai älkää, koirien ryhmäkuvan lisäksi saimme myös otettua otoksen, jossa olimme itse mukana! Olimme söpösti kuin luokkakuvassa konsanaan. Se jääköön kuitenkin kotialbumeihin.

Tämä kyseinen viikonloppu oli kesälomani viimeinen, ja olen iloinen, että se järjestyi. Oli ihanaa olla hetki ihan toisissa tunnelmissa ennen töihinpaluuta. Pelasimme mölkkyä ja Bohnanzaa (korttipeliä, jossa kasvatetaan papuja), saunoimme ja paljuilimme, väittelimme siitä onko vesi kylmää vai ei kun se oli +25 yölläkin, katselimme pimenevässä illassa himmeästi erottuvia tähtiä ja olimme vaan. 

Sanoisin, että 5/5. Tai 4/4, kun yksi kerttu tosiaan puuttui.

Kiitos tästä.♥




keskiviikko 7. elokuuta 2019

Treffeillä itseni kanssa

Puolitoista viikkoa töitä takana. Vaikka alku on ollutkin kevyempi, ottaa se aina loman jälkeen aikansa, ennen kuin arki lähtee taas rullaamaan. Olin ensimmäisen viikon perjantaina niin väsynyt, että mietin, miten jaksan lauantaina lähteä "kylille" moniksi tunneiksi, vaikka kyseistä päivää olinkin jo kauan odottanut. Kalenteriin oli nimittäin merkitty niin Wiipurintien markkinat kuin Kouvolan Iskelmä Kesäkin.

Mutta kas kummaa, jaksoin hyvin ja paremminkin, vaikka lähdin kymmenen jälkeen aamupäivällä markkinoille, ja ennen Iskelmään lähtöä ehdin olla kotona noin pari tuntia. Vähän harmitti, etten ehtinyt olla markkinoilla pidempään, sillä en kerinnyt näkemään kaikkia esityksiä. Mutta  päätavoite täyttyi, ja sain kuunnella jo neljättä kertaa ihanien saksalaisten, The Sandsacks-yhtyeen, musiikkia! Tulen heidän rennosta esiintymisestään jostain syystä aina todella iloiseksi. Lisäksi löysin markkinoilta sellaisen maailmanpuu-korun, jollaisen olin halunnutkin. Sen latvoissa on pikkukiviä seitsemässä (chakrojen) eri värissä, vähän kuin sateenkaaressa.




Pienen huilin jälkeen olikin jo vuorossa kaupunkifestarit. Kouvolan Kirkkopuistossa nähtiin lauantaina Lauri Tähkä, Maija Vilkkumaa, Anssi Kela ja Laura Voutilainen. Myönnän, olisin ostanut lipun jo ihan vaan Tähkänkin takia, mutta ei muissakaan artisteissa valittamista ollut – Kelan ja Voutilaisen olin nähnyt pari kertaa ennenkin. Seuraa en keksinyt, joten päätin lähteä yksin. En ainakaan tiennyt tuntevani ketään, joka olisi paikalla jo heti porttien auetessa tuntia ennen, ihan vaan jotta eturiviin Lauria kuuntelemaan pääsisi. Ja kannatti olla, sillä jonoa oli jo paljon! Tosin instagramista selvisi, että olisi kannattanut olla aiemmin, sillä Late oli soundcheckissä laulanut monta biisiä, myös yhden suosikkini, joka on vielä livenä kuulematta. No, jääpähän jotain ensi kertaankin (siihen neljänteen), milloin se sitten onkaan.

Soundcheckin jälkeen Tähkä tuli jonon ensimmäisille juttelemaan (kuka  artisti tekee noin? Tai ehkä monikin, käyn keikoilla liian vähän..?), mutta eipä sieltä jonon perältä mitään kuullut, ja sitten hän jo lähti pois. Paitsi ettei lähtenytkään, vaan jäi vähän kauemmas alueelle hengailemaan, jolloin oli mahdollisuus käydä yhteiskuva nappaamassa. Mietin ensin, että kehtaanko, mutta sitten ajattelin, no hitto miksei. Itsehän en tajunnut laittaa valmiiksi puhelimen selfiemoodia päälle, mutta onneksi tuo on Latelle tuttua puuhaa, niin hän sai kameran käännettyä ja kuvan napattua.. tähän sitten joku sellainen emoji, jossa lyön itseäni otsaan, tai se silmänsä peittävä apina... Tällaiset yllättävät tilanteet ei selkeästikään ole vahvin lajini. No, kuvasta tuli ihan kelpo, krediitit tietenkin kuvaajalle.. ;)

Tuli ehkä vähän pitkä alustus sille ajatukselle, mistä alunperin oli tarkoitukseni kirjoittaa. Eli siitä, kuinka on hyvä joskus käydä treffeillä ihan itsensä kanssa. Teen paljon asioita yksinkin, mutta festareilla en ollut koskaan ollut keskenäni. Eikä edes ollut yhtään outoa! Portit aukesivat viideltä, ja kotiin lähdin puolen yön aikaan. Aika meni nopeasti, ja sain olla juuri siellä missä halusin, välillä lavan edessä, välillä kauempana. Ja tanssiakin sai koko illan, eikä tarvinnut miettiä, jaksaako seura enää vai ei, jolloin omakin into väistämättä vähän hiipuu.

Jos toinen suosikkini Johanna Kurkela laulaa suoraan sieluun, Tähkä laulaa luihin ja ytimiin. Olihan se taas mahtava..! Anssi Kelan välispiikki ennen Musta tuntuu multa -biisiä puhutteli erityisesti, niin kuin itse laulukin. Vilkkumaan biiseistä tuli nostalginen olo, vaikken hänen musiikkiaan ole koskaan sillä tavalla kuunnellut. Ja Voutilaisella on niin upea energia, että se leviää kauas. Lienee sanomattakin selvää, että olo oli päivän ja illan jälkeen jotenkin todella onnellinen, ja se olo jatkui ihan pari päivää. Osaisinpa pullottaa tuota eliksiiriä... Musiikki voimaannuttaa, niin kuin sekin, että saa tehdä asioita, joista nauttii. Tuntuu, että viime viikonlopun myötä heinäkuun harmaampi olotila väistyi oikein kunnolla takavasemmalle, ja sydänkin hymyilee taas.

torstai 25. heinäkuuta 2019

Voihan 30, joka hiipien jo lähestyt

Viime vuonna, täyttäessäni huhtikuussa 28, kirjoitin, ettei ole vielä kolmenkympin kriisiä näkynyt. Eipä! Nyt tuntuu, että se puskee päälle kuin liian uteliaat hanhet, vähät välittämättä henkilökohtaisesta tilasta. Välillä ajatukset siihen liittyen ovat taka-alalla, välillä taas niitä on vaikea paeta, etenkään lomalla. Lomalla, joka nyt lähestyy loppuaan. 

Tämä heinäkuu on ollut vähän erilainen kuin ajattelin. Monia mukavia lomajuttuja on toki tullut tehtyä, muttei ehkä siinä määrin kuin etukäteen toivoin. Voisin kuvitella näin jälkikäteen, etten alkukuusta olisi ollut edes kovinkaan hyvää seuraa. Oli sellainen olo, etten jaksa nähdä ketään tai puhua yhtään mistään (poislukien lauantai, jolloin vietettiin ystävän synttäreitä, silloin tsemppasin). Tai kirjoittaa, niinkuin täälläkin mainitsin. Minun on täytynyt ottaa aikaa ajatuksille ja tunteille, vetäytyä rapumaiseen kuoreeni vain olemaan.
Tiedän olevani vielä nuori, ja aikaa on todennäköisesti vaikka mihin. Lähestyvä 30 vuotta on kuitenkin eräänlainen henkinen rajapyykki. Koen, että nyt on aika miettiä, mitä asioita haluaa elämässään pitää mukana jatkossakin, mitä ehkä täytyisi poistaa. On aika rakentaa oman itsensä ja elämänsä perustukset sellaiselle mallille, että se tuottaa iloa ja onnea myös pitkällä tähtäimellä. Tiedostan joitakin rajoittavia uskomuksia ja tapoja, joista täytyy ainakin päästää irti.

Antroposofiassa elämä jaetaan seitsenvuotiskausiin. Ikävuodet 21–28 olivat Maria Sannamon elämänkaarta käsittelevän luennon (jolle osallistuin pari vuotta sitten) mukaan avautumisen ja maailmaan suuntautumisen aikaa. Se avautuminen tehtiinkin sitten oikein olan takaa, vähempikin olisi riittänyt. Tai toisaalta, ehkei olisikaan, olen kuitenkin sen verran itsepäinen joissain asioissa. Nuo vuodet etenkin alkupäästä olivat kasvattavia, mutta kiitos vaan, en halua kokea niitä uudestaan. (Jos selvisin niistä, tämä kolmenkympin kriisi on ihan piece of cake.) Ikävuosia 28–35 taas määrittävät esimerkiksi vapaudesta vastuuseen ja aikuisuuden kokemuksen teemat. Astrologian kannalta juuri tähän kolmenkympin korville osuu myös Saturnuksen paluu siihen asemaan, missä se oli syntymäni aikaan. Ystävä tästä muistutti, ja olenkin nyt lukenut aiheesta jonkin verran. Päätin, että Saturnus on hieman väärinymmärretty, mutta silti ystävä (ja nyt saan viimeistään sen hihhulin maineen). Astrologia on mielestäni kiinnostavaa, enkä jaksa enää esittää, ettei se olisi, vain jotta ihmiset eivät pitäisi minua tärähtäneenä.

Väitän, ettei ole olemassa ikää, jolloin pitäisi olla saavuttanut elämässään sitä ja tätä. Pitäisi on vain yhteiskunnallinen ajatus, eikä sen tule sanella yksilön elämää. Olen kirjoittanut tuosta ennenkin. Itselläni tässä taitekohdassa ei ole ehkä niinkään kyse saavutuksista, vaan siitä, että haluaisin itse tietää, mihin suuntaan tätä elämää viedä. Ongelma on aina ollut se, että minua kiinnostaa vähän kaikki ja se, että olen jossittelija. Vatvon vaihtoehtoja niin kauan monelta eri kantilta, ettei mikään lopulta vaikuta tarpeeksi toteuttamiskelpoiselta. Kaipaisin vähän selkeämpää suunnitelmaa, sillä olen turvallisuushakuinen ihminen. Unohdan sen, että jos jokin ei onnistu, aina voi yrittää uudelleen tai kokeilla jotain muuta. Kunpa olisi jokin ideapankki, josta voisi napata itselleen automaattisesti osuvimman..! Sellaisen, jonka lukiessaan ajattelisi, että miksen tätä tullut ajatelleeksi.
Ps. Kuoresta poisvetäytymiseen auttaa tehokkaasti ystävän kanssa vietetty viikonloppu, kahvilassa käynti avokin kanssa ja bussiretki kesäteatteriin hilpeässä eläkeläisseurueessa. Tämä on empiirisen tutkimukseni kiistämätön tulos ja siksi täysin luotettava. 

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Niin kaunis Seurasaari


































Jos asuisin Helsingissä, niin viettäisin varmasti paljon aikaa Seurasaaressa. Tosin ainakin aurinkoisilla keleillä siellä on omaan makuuni hieman liikaa ihmisiä, mutta alue on onneksi suhteellisen laaja ja ihmiset häviävät sinne hyvin. Voisin kuvata lintuja (ja oravia) päivät pitkät, ihan niitä tavallisia: tiaisia, joutsenia, lokkeja, hanhia, puluja... Istuskelisin rannalla tai ehkä ennemmin jossain lammen laitamilla miettimässä syntyjä syviä.

Sunnuntaina olimme ystäväni ja hänen lastensa kanssa kyseisessä saaressa kolme tuntia, ja silti emme ehtineet oikeastaan vaan istua ja olla. Kuvia ehdin kyllä ottaa, ja sillä saattaa olla jotain tekemistä tuon edellisen kanssa. Täytyy ensi kerralla varata enemmän aikaa! Olen kuitenki iloinen, että lähdimme, oli mukava reissu. Perjantain vietimme pienillä festareilla Sipoossa ja lauantain hengailimme koko päivän yöpaidoissa. Pieni luontoretki teki siis oikein hyvää, ja koko viikonloppu itseasiassa..! ;)