maanantai 30. heinäkuuta 2018

Jokaisella on lahja, se vain saattaa piilotella



"What lies before us and what lies behind us are small matters compared to what lies within us.
And when you bring what is within out into the world, miracles happen." (Henry David Thoreau)




Sanotaan, että elämän tarkoitus on löytää oma lahjansa, ja sitten antaa se pois. Siten pystyy tuomaan jotakin hyvää muiden elämään. Voi kuinka ihailen heitä, jotka ovat oman lahjansa tai elämäntyönsä löytäneet, ja etenkin heitä, jotka ovat keksineet keinon jakaa sen maailman kanssa. Tällaiset ihmiset huokuvat hyvää mieltä ja aitoa innostusta, mutta eivät toisaalta pelkää kertoa myöskään karikoistaan. Sillä niitä jokaisen kohdalle väistämättä sattuu, isompia tai pienempiä.

Mutta miten sitä onkaan ihmismieli malttamaton! En tiedä vielä, olenko löytänyt varsinaista lahjaani, mutta haluaisin uskoa ja uskonkin, että valokuvaus ainakin jollain lailla liittyy siihen. Kunnes tulee niitä päiviä kun mieleen hiipii ajatus, että ovatko tuotokseni nyt niin ihmeellisiä kuitenkaan, että joku voisi saada niistä itselleen jotain. Toisina päivinä taas ajattelen, että pystyn kyllä vielä luomaan jotain merkittävää kuvien avulla, kunhan vain keksisin, että mitä! Onneksi niitä päiviä on useammin. Täytyy vain luottaa, että idea syntyy, kun aika on oikea.



Juttelimme tänään töissä (ensimmäinen työpäivä loman jälkeen siis onnistuneesti ja hikisesti ohi!) hieman somemaailmasta ja se sai myös miettimään vähän omaa somekäyttäytymistä. Näin pikaisesti ajatellen minä olen meistä ehkä se, joka jakaa sosiaalisessa mediassa eniten kuvia ja blogin kautta ajatuksiakin. Joskus mietin, olenko turhamainen kun teen näin, jokohan kaikkia alkaa kyllästyttää tyyliin "taas tuokin on tunkemassa naamaansa ja ruohonkorsikuviaan joka paikkaan". Toisaalta, kenenkään ei ole pakko seurata toisen postauksia, ja jos tekemiseni tuollaisia ajatuksia aiheuttavat, en sitä toivokaan. Suurta ystävä-, lukija- tai seuraajamäärää enemmän mieltäni lämmittää ajatus niistä muutamasta, joita oikeasti kiinnostaa.


Koen, että juuri tällä hetkellä blogin pitäminen (ja kuvien julkaisu instagramissa) on minulle se keino, jonka kautta saan toteuttaa jotain, mikä lähtee sisältä. Tuskastuisin, jos ne ruohonkorret ja männynkävyt olisivat vain kovalevyllä tai muistikortilla. Se olisi vähän kuin kirjoittaisi pöytälaatikkoon. En toimi useinkaan niinpäin, että lähdenpä kuvaamaan, jotta saan jotain julkaistavaa, vaan kuvaan, ja sitten mietin, olisiko kuvissa jotain jakamisen arvoisia yksilöitä. Satun vaan ottamaan kuvia aika usein. Mitä omakuviin tulee, itseäni ainakin kiinnostaa nähdä silloin tällöin, kuka kuvien ja tekstien takana on, vaikkei niistä kuvista sinänsä mitään muuta saisikaan. 
Ja kuka tietää, ehkä somen hallitsemisesta on hyötyä sitten joskus, kun tiedän mitä haluan maailmalle tarjota.


Tiedätkö sinä, mikä oma lahjasi on? Olisi ihanaa kuulla! Kiitos jälleen, kun luit.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Tylsyyden karkoittajat





Kalsedoni

Jännä juttu, että kun olisi vielä pari päivää aikaa lomailla ja tehdä jotain, ei tule mieleen yhtään mitään mitä haluaisi tai jaksaisi tehdä. Kai olen sitten jo ihan valmis palaamaan huomenna takaisin töihin.. Tänään ajattelin lähteä käymään lähimetsässä, mutta eilen oli jokseenkin tylsä päivä – kunnes muistin loittorenkaat, eli köyhän naisen makrokuvausvälineet! Päädyin kuvaamaan niiden avulla mitäpä muutakaan kuin kiviä. Olisihan tuon tarkemminkin voinut tehdä jalustan avulla, mutta en jaksanut alkaa virittelemään. Pölyjäkin olisi pitänyt kivistä muistaa joka välissä paremmin pyyhkiä, mutta nyt mentiin näin.. Joka tapauksessa ei ainakaan ollut hetkeen tylsää, kiitos kahden k:n, kameran ja kivien, joihin ei ikinä kyllästy.


Rubiini-kyaniitti


Pyriitti


Musta kuukivi


Karneoli


Tsaroiitti


Shivan silmä, kivettynyt kotilo


Valtamerijaspis


Tiikerinsilmä


Granaatti


Eudialiitti


Jaspis


Malakiitti


Kuukivi


Spirit quartz


Ametisti


Kärsivälliset mallit





Kaikki niin erilaisia, mutta niin kauniita jokainen.

lauantai 28. heinäkuuta 2018

Historian havinaa – Ukko-Pekalla Meripäiville ja takaisin

Nyt on taas Meripäivät koettu. Tämän talouden toinen osapuoli ei kyseisistä pippaloista niin perusta, mutta kun tuli puheeksi, että sinne ja takaisin voisi päästä höyryjunalla, niin sain kuin sainkin seuraa reissulle. Kyseessä ei liene mikään ekologisin tapa matkustaa, mutta kuten eräs mies junassa totesi, oli se hienoa kerran elämässään päästä tuollainenkin matka kokemaan.



Ukko-Pekassa voi valita istumapaikan vapaasti kolmesta erilaisesta vaunusta, ja sinne mahtuu noin 170 ihmistä. Kävelimme baarivaunun läpi kahvilavaunuun, jossa kuljimme menomatkan kahvin ja pullan voimalla. Matkustaminen höyryjunalla oli ehkä jokseenkin pomppivampaa kuin nykyaikaisessa junassa, mutta onneksi oli pehmeät penkit!



Täytyy todeta, etten tullut ajatelleeksi, että hiiltä lentää näin kesäaikaan avonaisista ikkunoista sisään ihan mukavasti. Hiukkaset tarttuivat hyvin kiinni aurinkorasvalla vuorattuun ihoon ja löysivät tiensä hiuksiini ja valkoisen pitsimekkoni alusmekkoonkin... :D Onneksi ne sai helposti puisteltua pois, mutta hienostelijoita suosittelen harkitsemaan matkaa kahdesti.




Reilun tunnin junailun jälkeen saavuimme paahteiseen Kotkan satamaan. Markkinakojut oli melkolailla puolessa tunnissa kierretty, ja eipä sieltä mitään ostettavaa löytynyt. Suurimmaksi osaksi samoja huumoripaitoja ja metrilakuja kuin ennenkin, joista en itse niin välitä. Oikeastaan ostoksia enemmän olenkin aina tykännyt vain käydä aistimassa merellistä tunnelmaa, ja nimenomaan päiväsaikaan, jolloin humaltuneet ihmiset eivät vielä samalla lailla näy katukuvassa kuin illalla.





Kojujen kiertämiseen ei siis kauan aikaa mennyt. Ukko-Pekka lähtisi takaisin vasta viiden tunnin kuluttua, ja johonkin aika oli saatava kulumaan.  Kävimme syömässä, minkä jälkeen lähdimme kohti Sapokan vesipuistoa. Tänä vuonna en ehtinyt käymään siellä alppiruusujen ja atsaleojen aikaan, mutta arvelin siellä olevan nättiä nytkin.




Puiston varjoisalla puolella oli ihana vihreys, vehreys ja viileys! Kolme kovaa v:tä siis näillä säillä. Siellä oli mukavaa hetki hengähtää puiden ja pensaiden varjossa.










Kierrettyämme tarpeeksi puistoa kävimme läheisessä kahvilassa jäätelöllä. Olisin halunnut etsiä myös yhden geokätkön ja olinkin siitä ihan parin metrin etäisyydellä, mutta joku mies oli päättänyt viettää päiväänsä liian lähellä olevalla penkillä istuen, niin jäi kätkö etsimättä. Toimintani olisi näyttänyt ehkä vähän liian epäilyttävältä. Lähdimme siis takaisin keskustaan.



En tiedä olimmeko ainoat meripäiväkävijät, jotka emme meinanneet keksiä enää mitään tekemistä. Sen lisäksi molemmille iski totaalinen väsymys todennäköisesti juuri helteestä johtuen. Mihin edes voisimme mennä viettämään aikaa? Ja sitten miulla välähti. Kirjasto! Eihän kukaan nyt oikeasti mene Meripäivillä kirjastoon. Me menimme, viilenemään ja huilaamaan. Lisäksi silmäni osuivat vielä pariin kirjaan, jotka lainasin mukaani. Toinen kertoo kivien "salaisista voimista" ja toinen Suomen luonnon pyhistä paikoista. Saimme aikaa kulumaan sen verran, että vielä yhden kahvilan jälkeen lähdimme odottelemaan junaa. Onneksi aurinkokin meni hetkeksi pilveen, niin oli vähän mukavampi olla.



Paluumatkalla päätimme mennä salonkivaunuun. Hetken kuvittelin olevani matkustaja ainoassa lukemassani dekkarissa, Agatha Christien Idän pikajunan arvoituksessa. En tiedä oliko se niin hyvä kuvitelma, onhan kyseessä kuitenkin murhamysteeri. Mutta historiallisessa junassa matkustaminen sai selvästi ainakin mielikuvituksen liikkeelle!






Sanoisin, että kannatti kuitenkin lähteä käymään Meripäivillä, vaikka itse tapahtuma jäikin kakkoseksi höyryjunalle ja Sapokan viileille penkeille.. ;)
***
Illalla teimme vielä pienen ajelun punaisen täysikuun näkemisen toivossa. Ei näkynyt kuuta, mutta ketun sentään näimme, eikä kuuton taivas enää harmittanutkaan niin paljon. ♥

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Joulutonttufiilis

Tummanvihreä, violetti, sininen, viininpunainen – siinäpä värejä, joissa tunnen oloni kotoisaksi. Kirkas tummanpunainen ei ole todellakaan lukeutunut suosikkeihini, yhtä esiintymisasupoikkeusta lukuunottamatta. Silti ehkä muutama vuosi sitten nappasin tämän mekon kaverin kirppiskassista odottamaan käyttöä. Ja tänään viimein oli se päivä! Taidan alkaa vähän lämmetä punaiselle. Ehkä näin helteellä pitäisi käyttää jotain viilentäviä värejä, kuten juurikin sinistä, mutta eikös sitä sanota myös, että fight fire with fire. Ja oikeastaan, kun nyt katson näitä kuviakin, niin eihän tuo hassummalta oikeastaan näytäkään.



On oikeastaan aika mielenkiintoista, miten sitä jumittuu tiettyihin väreihin ja pysyy kaukana sellaisista, joiden on ajatellut olevan epäsopivia ja -imartelevia itselleen. Pieni vaihtelu virkistää, vaikka aluksi tulisikin vaikkapa juuri joulutonttumainen olo. Kaikkihan myös tietävät, että väreillä voi viestiä asioita, ja niihin liitetään tietynlaisia mielikuvia. Punainen on voimakas, näkyvä ja dynaaminen väri, ehken siis ole aiemmin ollut tarpeeksi vahva sen käyttämiseen..? 
Tänään punainen tuntui kuitenkin juuri sopivalta. ♥