Mitä kuuluu?

Moi, mitä siulle kuuluu?

Miulle kuuluu ihan hyvää. Alkuvuodesta ajattelin, että tästä tulee hauska, mutta rankka kevät, kun on niin monta viikonloppua varattu sosiaaliselle kanssakäymiselle, eikä tilaa omalle ajalle jää niin paljon. No nyt sitä aikaa on ollut. Aika nopeasti tähän uuteen elämänrytmiin on tottunut, vaikka tietysti on monia asioita, joita kaipaan. 

Jotkut päivät ovat toki parempia kuin toiset. Huomaan päivän tunnelman korreloivan paljon sen kanssa, kuinka paljon olen selaillut uutisia – olenkin pitänyt sen nyt minimissä. 

Tämä aika on pakottanutkin vähän elämään hetkessä, päivä ja viikko kerrallaan. Yleensä tiedän työvuorot pitkälle eteenpäin, nyt seuraavan viikon kuviot selviävät aina muutamaa päivää ennen. Vähän jännitystä elämään! Pari lomautusviikkoakin odottaa lähiviikkoina (tiedän olevani onnekas siinä suhteessa, ettei niitä ole tulossa enempää), eli kevään työpäiviä on jäljellä noin parikymmentä. 

Hetkessä elämisen teemaan sopivasti sain viikko sitten päähänpiston, ja ilmoittauduin Xamkin avoimen amk:n (tällä hetkellä ilmaiselle) Tietoisen läsnäolon hyvinvointivaikutukset -verkkokurssille (5op). Vuosia sitten päätin, etten mene enää lähellekään Kyamkia, mutta ei kai tätä lasketa, kun nimi on nykyään eri ja opinnot etänä? Olenkin jo useampana aamuna lukenut materiaaleja, ja kieltämättä on ihan virkistävää saada nyt jotain uutta tekemistä liittyen vieläpä aiheeseen, joka todella kiinnostaa. Opiskelen siis ihan omaksi iloksi, ja uskon, että tämä tietoisen läsnäolon teema on erittäin hyödyllinen juuri nyt. Jonkun verran aiheesta on tullut kyllä luettua jo aiemminkin.

Pohdittiin eilen vähän tulevaisuutta, ja ensin iski epätoivo, sitten taas toivo. Kaikki järjestyy, kun aika on oikea. Siihen luotan.

Juuri nyt, tällä hetkellä, kaikki on hyvin. Kukat, perhoset, leppäkertut ja kaikenlaiset pörriäiset heräilevät. Kevät on täällä, vaikka välillä vähän tuleekin lunta tupaan.

2020 – seikkailun vuosi ja muutosten vuosikymmen

Vaikka vuoden vaihtumisessa ei sinänsä mitään ihmeellistä olekaan, on sillä kuitenkin itselleni jonkinlainen henkinen merkitys. Ja kieltämättä olen iloinen siitä, että 2010-luku on nyt takanapäin, sillä kaikkien hyvien juttujen lisäksi se sisälsi monia vaikeita asioita ja vuosia. Pettymystä, luopumista, terveyshaasteita. En ole kuitenkaan katkera, vaan pohjimmiltani kiitollinen (vaikka se välillä vaikeaa onkin), sillä ilman tiettyjä kokemuksia en olisi nyt se henkilö, joka olen. Uskon siihen, että tiellemme tulee kaikenlaisia tilanteita, jotta voisimme kasvaa ihmisinä. Olenkin iloinen voidessani sanoa, että pidän itsestäni nyt kenties enemmän, kuin koskaan aiemmin elämässäni. Tunnen itseni paremmin, ja tiedän, mitkä asiat ovat minulle oikeasti merkityksellisiä. 

Tunnen, että 2020-luku tulee olemaan muutosten vuosikymmen. Hyvien muutosten. Pari viikkoa sitten töissä jokainen sai avata teekalenterista yhden luukun, jonka takaa paljastui erinimisiä teepusseja. Itse sain teen, jonka nimi oli Seikkailun kaipuu. Aika osuvaa, sillä jo pidempään on tuntunut, että kaipaisin elämään jonkinlaista muutosta – tyhjää taulupohjaa, jonka päälle maalata. Energia on vähän kuin seissyt paikoillaan, ja nyt sen on aika antaa ja alkaa virrata. 

Sanotaan, ettei muutos ole koskaan helppo. Haluan oppia ajattelemaan eri tavalla: muutos on juuri niin vaikea tai helppo, kuin sen ajattelee olevan. Jos jaettaisiin palkintoja syiden keksimiseksi sille, miksi jonkin asian muuttaminen on vaikeaa, olisin varmasti joskus saanut palkinnon. On helppo mennä eteenpäin niin, kuin on aiemminkin mennyt. Tehdä asioita, joita on aina tehnyt, tavalla, jolla on aina tehnyt. 

Äskettäin näin jossakin kuitenkin pysähdyttävän ajatuksen. Haluanko elää saman vuoden uudelleen joka ikinen vuosi? Periaatteessa, jos vuosi on ollut hyvä, miksipä ei. Mutta. Jos mielessä on kuitenkin ajatus siitä, että jotain muutakin voisi kokeilla, joskus sitä ajatusta on hyvä seurata. Sillä jos ei kokeile, ei voi tietää, mitä voisi elämäänsä saada. Ja jossain mielen perukoilla leijuisi joka tapauksessa se entä jos... En halua olla itse muutoksen suurin este. Aina voi kuitenkin palata takaisin vanhaan, ellei kyse ole peruuttamattomista muutoksista. 

Sen myönnän, että muutos on aina jollain tasolla pelottavaa ainakin aluksi, vaikka kyse olisikin hyvistä asioista. Onneksi se on myös innostavaa, ja positiivisella tavalla jännittävää. Huolen ja vastaamattomien kysymysten ei saa antaa painaa vaakakupissa enemmän, sillä juuri silloin sitä jämähtää täsmälleen siihen, missä on aina ollut.

Elämä on täynnä mahdollisuuksia, kun antaa itselleen luvan nähdä ja kokea. 

Rakkautta ja seikkailuja tulevaan vuoteesi!

Tämän haluaisin oppia ekstroverteiltä

Minua ei ollenkaan haittaa se, että olen luonteeltani introvertti. Päinvastoin, lataan ihan mielelläni akkuja kotona, sen sijaan että täyttäisin kalenterini kaikenlaisilla menoilla ja kissanristiäisillä. Minulla ei ole tarvetta olla äänessä jatkuvasti, vaan tykkään tarkkailla ja harkita mitä sanon, vai sanonko mitään. Kuuntelen mielummin. On kuitenkin joitakin asioita, joita haluaisin osata – sellaisia, joita ekstrovertit yleisesti ottaen osaavat paremmin. Tässä niistä muutama.

Verbaaliset kyvyt

En ole koskaan ollut hyvä puhumaan, kenellekään. Sanat ovat aina tulleet paremmin paperille, ja kirjoitankin sujuvasti ajatuksistani niin suomeksi kuin englanniksikin. Alakoulussa olin innoissani, kun sai kirjoittaa monisivuisia tarinoita. Yleensä niissä esiintyi velhoja tai jotain muuta mystistä. Myöhemmin rakastin myös kirjoittaa pohdiskelevia esseitä. Mutta kun pitäisi puhua, niin auta armias. Oikeat sanat katoavat sitä kauemmas, mitä kovemmin yritän niitä tavoittaa, sanat saattavat jopa mennä sekaisin. Pahimpia ovat spontaanit kysymykset, joihin en ole ehtinyt varautua. Vastaukseni alkaa monesti hiljaisuudella ja pohtivalla "Ööööh..niin..no totaa.." -alustuksella. Englanniksi puhumista välttelen niin paljon kuin pystyn, vaikka joskus yhtäkkiä huomaankin ajattelevani englanniksi (ja käyn mielessäni keskusteluja, joita haaveilen käyväni tällä eksoottisella kielellä). Enkä nyt edes aloita small talkista, vaikka olenkin mielestäni kehittynyt siinä huomattavasti.

Ollapa  sujuvasanainen ja sanavalmis ekstrovertti, olisi elo ja olo tässä yhteiskunnassa helpompaa!

Ryhmätilanteissa toimiminen

Ammattikorkeakoulussa ehkä käytetyin oppimismenetelmämme oli ongelmaperustainen oppiminen, introvertin painajainen. Lyhyesti kuvailtuna kokoonnuimme pienissä ryhmissä, ja jaoimme puheenjohtajan, sihteerin ja tarkkailijan roolit. Sen jälkeen saimme aiheen, josta meidän piti tietty aika keskustella, päätyäksemme lopulta mieltä pohdituttavaan kysymykseen, josta kirjoittaisimme esseen seuraavalle kokoontumiskerralle. Tällaisessa tilanteessa ekstrovertimmät kanssaopiskelijat saivat loistaa. He käyttivät puheenvuoroja ja heittivät ilmoille kaikenlaisia ajatuksia sen enempää pohtimatta. Kun olisin itse avannut suuni, ja ne kerrat olivat vähissä, aihe oli monesti jo ehtinyt vaihtua. Olin taas harkinnut liian pitkään. Vaikutin varmasti aika tyhmältä, kuin minulla "ei ollut mitään sanottavaa". Joku tarkkailijan roolissa tosin kerran sanoi, että puhun vähän, mutta asiaa. Otin sen kohteliaisuutena.

Joskus olisi kuitenkin ihan kiva osata ottaa oma puheenvuoronsa, eikä jäädä odottelemaan, josko joku kohta antaisi hiljaisemmillekin tilaa (niin ei yleensä käy).

Stressinsietokyky

Introverttinä stressitasoani nostavat esimerkiksi meluisat ympäristöt. En pysty toimimaan niin hyvin äänekkäässä, paljon ihmisiä ja ärsykkeitä sisältävässä ympäristössä kuin ekstrovertit. Ammattikorkeassa en juuri koskaan jäänyt tekemään tehtäviä vaikkapa tietokoneluokkaan, vaan tein ne mielummin kotona omassa rauhassa. Yleensä luokassa oli myös huono ilma, ja jokin siinä päällä olevien sähkölaitteiden määrässä ja toisten näppäimistön naputtelussa sai ajatukset muuttumaan puuroksi. Ehkä tällä on jotain tekemistä myös herkkyyteni kanssa. Pieni stressi on ihan ok, mutta suurempi paine on jo lamauttavaa.

Ajattelen, että sekä intro- että ekstoverttiydessä on molemmissa hyvät ja haastavat puolensa. Mielestäni ihanteellista olisi, jos pystyisimme oppimaan toisiltamme sen sijaan, että päivittelisimme, miten tuokin nyt taas käyttäytyy noin. Ja antaisimme kaikille mahdollisuuden olla omia itsejään, toiset huomioonottaen.

Voihan 30, joka hiipien jo lähestyt

Viime vuonna, täyttäessäni huhtikuussa 28, kirjoitin, ettei ole vielä kolmenkympin kriisiä näkynyt. Eipä! Nyt tuntuu, että se puskee päälle kuin liian uteliaat hanhet, vähät välittämättä henkilökohtaisesta tilasta. Välillä ajatukset siihen liittyen ovat taka-alalla, välillä taas niitä on vaikea paeta, etenkään lomalla. Lomalla, joka nyt lähestyy loppuaan. 

Tämä heinäkuu on ollut vähän erilainen kuin ajattelin. Monia mukavia lomajuttuja on toki tullut tehtyä, muttei ehkä siinä määrin kuin etukäteen toivoin. Voisin kuvitella näin jälkikäteen, etten alkukuusta olisi ollut edes kovinkaan hyvää seuraa. Oli sellainen olo, etten jaksa nähdä ketään tai puhua yhtään mistään (poislukien lauantai, jolloin vietettiin ystävän synttäreitä, silloin tsemppasin). Tai kirjoittaa, niinkuin täälläkin mainitsin. Minun on täytynyt ottaa aikaa ajatuksille ja tunteille, vetäytyä rapumaiseen kuoreeni vain olemaan.

Tiedän olevani vielä nuori, ja aikaa on todennäköisesti vaikka mihin. Lähestyvä 30 vuotta on kuitenkin eräänlainen henkinen rajapyykki. Koen, että nyt on aika miettiä, mitä asioita haluaa elämässään pitää mukana jatkossakin, mitä ehkä täytyisi poistaa. On aika rakentaa oman itsensä ja elämänsä perustukset sellaiselle mallille, että se tuottaa iloa ja onnea myös pitkällä tähtäimellä. Tiedostan joitakin rajoittavia uskomuksia ja tapoja, joista täytyy ainakin päästää irti.

Antroposofiassa elämä jaetaan seitsenvuotiskausiin. Ikävuodet 21–28 olivat Maria Sannamon elämänkaarta käsittelevän luennon (jolle osallistuin pari vuotta sitten) mukaan avautumisen ja maailmaan suuntautumisen aikaa. Se avautuminen tehtiinkin sitten oikein olan takaa, vähempikin olisi riittänyt. Tai toisaalta, ehkei olisikaan, olen kuitenkin sen verran itsepäinen joissain asioissa. Nuo vuodet etenkin alkupäästä olivat kasvattavia, mutta kiitos vaan, en halua kokea niitä uudestaan. (Jos selvisin niistä, tämä kolmenkympin kriisi on ihan piece of cake.) Ikävuosia 28–35 taas määrittävät esimerkiksi vapaudesta vastuuseen ja aikuisuuden kokemuksen teemat. Astrologian kannalta juuri tähän kolmenkympin korville osuu myös Saturnuksen paluu siihen asemaan, missä se oli syntymäni aikaan. Ystävä tästä muistutti, ja olenkin nyt lukenut aiheesta jonkin verran. Päätin, että Saturnus on hieman väärinymmärretty, mutta silti ystävä (ja nyt saan viimeistään sen hihhulin maineen). Astrologia on mielestäni kiinnostavaa, enkä jaksa enää esittää, ettei se olisi, vain jotta ihmiset eivät pitäisi minua tärähtäneenä.

Väitän, ettei ole olemassa ikää, jolloin pitäisi olla saavuttanut elämässään sitä ja tätä. Pitäisi on vain yhteiskunnallinen ajatus, eikä sen tule sanella yksilön elämää. Olen kirjoittanut tuosta ennenkin. Itselläni tässä taitekohdassa ei ole ehkä niinkään kyse saavutuksista, vaan siitä, että haluaisin itse tietää, mihin suuntaan tätä elämää viedä. Ongelma on aina ollut se, että minua kiinnostaa vähän kaikki ja se, että olen jossittelija. Vatvon vaihtoehtoja niin kauan monelta eri kantilta, ettei mikään lopulta vaikuta tarpeeksi toteuttamiskelpoiselta. Kaipaisin vähän selkeämpää suunnitelmaa, sillä olen turvallisuushakuinen ihminen. Unohdan sen, että jos jokin ei onnistu, aina voi yrittää uudelleen tai kokeilla jotain muuta. Kunpa olisi jokin ideapankki, josta voisi napata itselleen automaattisesti osuvimman..! Sellaisen, jonka lukiessaan ajattelisi, että miksen tätä tullut ajatelleeksi.

Ps. Kuoresta poisvetäytymiseen auttaa tehokkaasti ystävän kanssa vietetty viikonloppu, kahvilassa käynti avokin kanssa ja bussiretki kesäteatteriin hilpeässä eläkeläisseurueessa. Tämä on empiirisen tutkimukseni kiistämätön tulos ja siksi täysin luotettava.