maanantai 30. lokakuuta 2017

Kiitos, syysloma!

Ja niin kului syyslomaviikko.
Vitsit, että tulikin tarpeeseen. Viikko, jolloin ei täytynyt tehdä mitään tai lähteä mihinkään. Tai olihan miulla suunnitelmissa esimerkiksi siivota vaikka mitä, mutta tulikin tärkeämpää tekemistä, kuten kirjojen ja lehtien lukemista ja kahvilla käymistä. Mielenkiintoinen luento. Harry Potter -elokuvan ja X-filesin katsomista. Kuvien käsittelyä. Puhelu ystävälle. Joululaulujen kuuntelemista (kyllä vaan!) ja joulukorttien pohdintaa. Callunoiden ostamista, olivat kuulemma viimeisiä. Vieläkään en olisi viitsinyt ostaa, sillä lumihiutaleet kukkivat kuin viimeistä päivää. Ehkä ne vain innostuivat niistä taivaalta satelevista kaimoistaan?

Oli myös aikaa ajatella. Etenkin nuo kirjat, jotka luin, antoivat paljon ajattelemisen aihetta. Ja nyt luen erästä kirjaa, joka varmasti jatkaa samaa rataa. Tai itseasiassa kahtakin kirjaa. Olisipa päivä muutaman tunnin pidempi, jotta ehtisin lukea enemmän. Lukeminen selvästi myös edesauttaa tätä bloggaamista, sillä pelkkien kuvapostausten sijaan tekee mieli myös enemmän kirjoittaa.

Mutta nyt on aika palata takaisin arkeen. Mukavaa viikkoa!

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Kohtalon isku, mahdollisuus kehittyä

Olin muutamia päiviä sitten kahden työkaverin kanssa luennolla, jonka teemana oli elämänkaari ja kohtalo. Luento oli todella mielenkiintoinen, sillä minusta on ihan hirveän kiinnostavaa tietää, miten monella tapaa asioista voi ajatella. Monikin asia jäi tuolta parilta tunnilta mieleen, mutta yksi ehkä muita enemmän. Ja sitä luennoitsija Maria Sannamo nimitti "kohtalon iskuksi". Se tarkoittaa asiaa, ehkä jotakin koettelemusta, joka todella saa ihmisen pysähtymään. Miettimään elämää syvemmin.
Miksiköhän on niin, että havahdumme vasta sitten kun jotain todella järisyttävää tapahtuu omassa elämässämme? Varmasti monilla meistä on asiasta kokemusta, niin minullakin. Muutama vuosi sitten elin aika vaikeita aikoja, mutta pysähdyin vasta sitten, kun oli pakko. Kehoni ilmoitti, että nyt riittää, herää jo pahvi! En mielelläni muistele tuota aikaa, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että ilman tuota kohtalon iskua en olisi se henkilö, joka olen nyt, ja joksi olen tulossa. Tuo pysähtymisen aika tarjosi mahdollisuuden miettiä uusiksi omia arvoja ja ajatuksia itsestäni ja maailmasta. Ymmärsin, kuinka vääristynyt näkemys minulla oli ollut siitä, kuinka täällä pitäisi elää, millainen pitäisi olla. Koin arvottomuutta, kun en pystynyt täyttämään yhteiskunnan vaatimuksia. Lopulta ymmärsin, että jokainen on arvokas omana itsenään. Minun ei tarvitse olla enempää, tai myöskään vähempää, mitä olen. Olen hyvä näin, sanovat mitä sanovat.

Mietin tuota termiä kohtalon isku myös samalla, kun luin Karita Aaltosen kirjaa Uskalla parantua: uskomaton tositarina toivosta ja mielen voimasta. Tarina todella on uskomaton. Aaltonen sai diagnoosin parantumattomaksi luullusta aivosyövästä, jonka elinajanodote oli muutamasta kuukaudesta vuoteen. Hän kuitenkin parantui länsimaisen lääketieteen, täydentävien hoitojen ja elämäntapamuutosten myötä. Jo kirjan nimi kertoo hänen suhtautumisestaan sairauteen: hän otti itse vastuun omasta terveydestään uhriutumisen sijaan. Kirjan mukaan tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että avuttomuuden tunne heikentää vastustuskykyä. Entä, jos asetelman kääntääkin päinvastoin? 
Kaikista hienointa tässä tositarinassa on mielestäni Karitan asenne. Hän ajatteli syöpää ystävänään, joka on tullut opettamaan hänelle jotakin. "En taistele syöpää vastaan. Elän sen kanssa. Mitä se on tullut tänne opettamaan? Mitä en vielä ole tajunnut? Mitä minun pitää elämässäni muuttaa, ja miten minun pitää itse muuttua voidakseni paremmin?". Juuri noita kysymyksiä ajattelin itsekin silloin muutama vuosi sitten. Mikä tarkoitus tällä kaikella on? Opin saman asian kuin Aaltonenkin: minun on ensin huolehdittava itsestäni, jotta voin huolehtia myös muista. Terve itsekkyys on tärkeä asia. 
Olen aiemminkin lukenut siitä, että sairautta vastaan ei kannata taistella. On parempi ajatella asiaa terveyden kannalta. Miksi haluan tervehtyä? Silloin ajatukset muuttuvat väistämättä positiivisempaan suuntaan, ja uskon, että mielessämme on voimaa. Voimaa, jota ei ehkä pysty tieteellisesti mittaamaan, mutta jota aivan varmasti löytyy.

Kaunista sunnuntaita sinulle! ♥

lauantai 28. lokakuuta 2017

Isän luokse – ilmastonmuutos lapsen silmin

Olen viimeaikoina lukenut todella vähän romaaneja (tosin olen parhaillaan lukemassa Paulo Coelhon Alkemistia, viimeinkin!). Nyt syyslomalla päätin kuitenkin tarttua yhteen kirjaan, jonka olinkin aikonut lukea. Kyseessä on kirjailija Martti Linnan ensimmäinen lastenromaani Isän luokse. Teoksen teema, ilmastonmuutos, on kenties lastenkirjalle hieman epätyypillinen, mutta juuri siksi se vaikuttikin kiinnostavalta. Miten näinkin vakavan aiheen saisi soveltumaan lapsille suunnattuun kirjaan?
Kirjassa yhdeksänvuotias Katri saa Brasiliassa asuvalta isältään postitse Al Goren ilmastonmuutoksesta kertovan dokumenttielokuvan. Sen nähtyään Katri ymmärtää, että kyseessä on tärkeä asia, ja hän ei todellakaan aio jäädä toimettomaksi. Osansa valistuksesta ja erilaisista toimenpiteistä saavat niin koulu, perhe kuin naapuritkin. Ja Jumppanen, Katrin äidin uusi miesystävä, jota käy välillä melkein sääliksi – sen verran kireästi Katri häneen aluksi suhtautuu. Tämän enempää en ehkä juonesta kerro, etten paljasta liikaa.

Vakavasta aiheestaan huolimatta kirja oli itseasiassa aika hauska! Mielestäni tekstissä oli hyvin eläydytty lapsen tapaan ajatella ja puhua asioista. Ja se taito, kohderyhmän kieleen eläytyminen, onkin kirjailijalle (ja kenelle tahansa kirjoittajalle) erittäin tärkeä. Minulta ei kovin kauan mennyt tämän 175-sivuisen kirjan lukemiseen, kun halusin tietää, mitä kaikkea siinä vielä tapahtuukaan. Suosittelen! Vaikka kyseessä onkin lastenromaani, en näe mitään estettä sille, että vähän vanhemmatkin tämän lukisivat.

Pakko vielä mainita, että tuo kannen kuvitus on jotenkin erityisen onnistunut. Ensinnäkin se on todella hieno, ja toisekseen siitä löytyy kysymys, jota meidän kaikkien tulisi miettiä: mitä ihmettä pingviinit ja jääkarhut tekisivät vehreässä metsässä, ja kuinka voisimme niiden joutumisen sinne estää?

Pienistä puroista ja niin edelleen...

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Taidetta metsässä









Saappaiden alla narskuva kuurainen maa. Aamuauringonsäteet. Puiden yllä lentävät korpit. Kohmeiset suppilovahverot. Kamera ja inspiraatio.

Jostain syystä tulen aina hyvin iloiseksi, kun kuulen korppien äänen. Kuuntele, sanon. Nyt niitä oli ainakin neljä.

Metsässä olen onnellinen.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Syksyisen kaunis kansallispuistomme



























Eilen oli taas pitkästä aikaa poutainen päivä, joten päätimme lähteä pienelle retkelle Repovedelle. Kaipasinkin jo taas metsän rauhaa ja hiljaisuutta. Järkytys oli kuitenkin melkoinen, kun saavuimme parkkipaikalle: siellä oli jo varmasti melkein sata autoa! Koskaan en ole nähnyt niin paljon porukkaa siellä yhtä aikaa. Se siitä rauhasta sitten, ajattelin. Vaikka hienoahan se on, että ihmiset olivat lähteneet lauantaipäivänä sankoin joukoin metsään! Onneksi osa oli ilmeisesti lähtenyt vähän pidemmälle lenkille, sillä ihan niin paljon muita liikkujia emme nähneet, kuin autojen määrä oli antanut olettaa – ja omaa rauhaakin oli aina silloin tällöin.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Ihanan helppo isoäidin kolmiohuivi

isoäidin kolmiohuivi
On se vaan hienoa, kun saa jonkun projektin valmiiksi! Tykkään tehdä käsitöitä, mutta olen aivan älyttömän hidas, ja isommat työt tuppaavat jäämään kesken... Niin, koko on suhteellista. Miulle tuo kolmiohuivi oli jo sellainen isompi projekti, kun joku virkkailisi sen ohimennen illassa tai parissa. No, onneksi tässäkään harrastuksessa ei ole kyse kilpailusta! 

Haeskelin jokin aika sitten helppoa kolmiohuivin ohjetta, ja törmäsin tähän isoäidinneliöstä inspiraationsa saaneeseen huiviin Kaikki se muu -blogissa. Hyvät ohjeet löytyvät sieltä, joten en ala niitä tähän kopioimaan. Jos osaat tehdä ketjusilmukoita ja pylväitä, niin niillä pärjäilee tässä huivissa hyvin. Jotta sain yläreunasta vähän siistimmän, virkkasin sen täyteen vielä kiinteitä silmukoita.


En tiedä mikä siinä on, mutta liukuvärjätyt langat vetävät miuta puoleensa kuin magneetit. Tämä lanka on Novitan uutuus Elegia sävyssä Marjakori. Kaikki muutkin värit ovat aika ihania! Käytin huiviin nelosen koukulla yhden 150g kerän ja lankaa jäi jäljelle ehkä pari metriä. Langasta 62 prosenttia on puuvillaa ja loput tekokuitua.

isoäidin kolmiohuivi
Vielä kun saisin joskus valmiiksi sen vuosi sitten neulomalla aloittamani huivin... En ymmärrä, miten se voi joillekin olla sellainen välipalahuivi, ja miulle yhtä tuskaa, jonka olemassaolon aina "unohdan" kuukausiksi, kunnes neulon taas kaksi riviä.. :D Malli on kuitenkin ihana, joten ehkä vielä joskus saan sen neulottua..! Toivossa on hyvä elää.