keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Liikkumisesta ja liikkumattomuudesta

Teatuulian-blogin Tea pohti, kuinka joku on voinut olla liikkumatta moneen vuoteen tai peräti aina. Hän oli työkaverinsa kanssa tullut siihen tulokseen, että jos ei ole tottunut liikkumaan, ei sitä osaa kaivatakaan. Tai sitten elämässä on vain ollut kaikkea muuta. Ajattelin nyt vähän kirjoittaa omia ajatuksiani aiheesta. 
Aloitin ensimmäisen harrastukseni sirkuksen kuusivuotiaana. Alakoulun lopulla mukaan tuli yleisurheilu ja yläkoulun alussa vielä karate. Siinä vaiheessa minulla ei tainnut olla montaakaan vapaailtaa viikossa, mutta se ei haitannut, sillä olin tottunut siihen ja pidin harrastuksistani. Siten menikin useampi vuosi, kunnes yleisurheilun kanssa tuli 17-vuotiaana raja vastaan. Harrastuksesta, jollaisena olisin sen halunnut pitää, tuli liian vakavaa pakkopullaa. Yhtenä päivänä vain lopetin. Se oli erinäisistä syistä vaikea päätös, mutta myös äärimmäisen helpottava: sainhan lisää aikaa kahdelle mielekkäämmälle harrastukselle ja vapaa-ajalle muutenkin.
19-vuotiaana muutin toiselle paikkakunnalle, ja käytännön syistä harrastukset jäivät. Opiskelijaelämä alkoi, enkä etsinnöistä huolimatta löytänyt täältä kyläpahasesta oikein mitään harrastusta, jonka olisin halunnut aloittaa, jonne olisi helppo lähteä ja johon olisi opiskelijabudjetilla vielä varaakin. Olin käytännössä liikkunut koko lapsuuden ja teini-iän, ja sitten se vain jäi, tuosta noin.

Niin, viime vuosina liikkumiseni on ollut satunnaisia puuskia lukuunottamatta lähinnä kävelyä. Välillä olen aloittanut tekemään kotitreenejä, mutta sitten innostus lopahtaa. Ehken vain ole tottunut liikkumaan yksin? Sirkus oli hyvin sosiaalista, samoin karate, ja toiminta oli ohjattua. Yleisurheilua harrastin lähinnä pikkuveljen kanssa, mutta meillä oli erinäisiä valmentajia, jotka kertoivat, mitä tehdä. He kertoivat, mitä piti tehdä, itse ei tarvinnut paljon miettiä. Harrastukset myös olivat melko säännöllisesti tiettyinä päivinä tiettyyn aikaan, joten niistä oli tullut osa arkirutiinia.
Kun lopetin urheilun, loppui myös salilla käynti. Enää ei ollut väliä, onko tarpeeksi voimaa työntää kuulaa pidemmälle tai heittää kiekkoa kauemmas, jotta voisi saada taas uuden pokaalin hyllyyn. Olin kyllä tykännyt voimatreeneistä, mutta halusin täydellisen pesäeron koko siihen suorittamisen kuplaan, johon urheiluharrastukseni oli ajautunut. Silloin saliharrastus ei vielä edes ollut mikään trendijuttu, jota kaikki tekevät.

Kyllähän se vähän tuntuu oudolta ajatella, että olin kymmenen vuotta sitten teininä paremmassa kunnossa kuin nyt. Oli voimaa, liikkuvuutta, hyvää kehonhallintaa ja notkeutta, jotka ovat nyt muisto vain. Tiedostan tämän, mutta miksi se aloittaminen on niin vaikeaa? Olen tullut siihen tulokseen, että kotitreeninnostus lopahtaa siihen, ettei täällä ole tarpeeksi tilaa. Aina pitää varoa, ettei osu mihinkään tai siirrellä tavaroita pois edestä ennen kuin edes pääsee aloittamaan. No entäs sitten näiden seinien ulkopuolella? Jos täällä kylässä olisi joku kiva sali, en osaisi siellä nykypäivänä edes tehdä mitään. Henkilökohtainen valmentaja voisi olla ihan kiva (jos sellaiseen olisi varaa), tai vähintään kaveri, jonka kanssa voisi liikkua yhdessä niin sisällä kuin ulkona. Tulisi lähdettyä helpommin. Lisäksi tarvitsisin ehkä ainakin alkuun selkeän suunnitelman, nimittäin sellainen päämäärätön haahuilu kun ei tiedä, mitä tehdä seuraavaksi, ei pidemmän päälle innostaisi. Tai sitten pitäisi kokeilla jotain ryhmäliikuntatuntia... Ajatuskin jo hirvittää, enhän tietäisi yhtään, miten siellä ollaan, eikä minulla edes taida olla mitään sisäliikuntaan sopivia kenkiä! Jep, kyllähän näitä hyviä (teko)syitä löytyy.

Vähän ärsyttää tämä oma jahkailuni asian kanssa. Siskoni tästäkin jo joskus kuittaili, kun aina vain haaveilen liikkumisesta, mutten kuitenkaan tee asialle mitään. Haluaisin kyllä löytää taas sen liikkumisen ilon, ja tällä kertaa en mitalien, vaan ihan oman hyvinvoinnin vuoksi. Ennen joulua pelasin tunnin sählyä alle kouluikäisten lasten kanssa, ja lihakset olivat kipeinä ainakin kaksi päivää. Tuli olo, että tästä ei voi olla suunta kuin ylöspäin. Tosin tuostakin havahtumisen hetkestä on jo kaksi kuukautta aikaa...

Olisiko sinulla antaa jokin vinkki, jolla pääsisin aloittamisen kynnyksen yli? Tiedän, että täältä löytyy ainakin bloggaajakollegoista myös innokkaita liikkujia, joten kaikki vinkit ja tsempit ovat tervetulleita!

maanantai 20. helmikuuta 2017

Jäätyviä saippuakuplia

Jäätyvien saippuakuplien puhaltaminen ja kuvaaminen oli ainakin viime talvena iso hitti. Kovat pakkaset tarjosivatkin siihen silloin hienot olosuhteet. Tänä talvenakin on ollut muutamana päivänä sen verran kylmää, että kuplia on päässyt jäädyttelemään, ihan pikkupakkanen ei siihen hommaan oikein riitä.


Pari viikkoa sitten oli tosi kivat kelit, pakkasta ja aurinkoa riitti ainakin aamulla. Ei muuta kuin sormia ulos jäädyttämään saippuakuplien perässä! Minulla on nimittäin vain sellainen ihan pieni, monesti etenkin häissä käytettävä saippuakuplapullo, ja sen käsittely paksuilla hanskoilla ei oikein onnistu. Vielä kun pitäisi kamerakin pitää hollilla mahdollisia onnistumisia varten ja suojella sitä jo ilmassa puhkeavien kuplien roiskeilta..


Vinkkejä ja ohjeita täydelliseen seokseen on netti pullollaan, mutta itse olen mennyt vähän näppituntumalla sekoittamalla vettä, tiskiainetta ja siirappia. Ensin seoksessa oli selvästi liian vähän vettä, kuplat eivät oikein jäätyneet tai jos jäätyivät niin eivät kovin kauniisti. Lisäsin vettä ja johan alkoi lyyti kirjoittaa, toisin sanoen onnistumisprosentti oli vähän suurempi aiempaan verrattuna.



Lopulta aurinko alkoi ilmeisesti lämmittää sen verran, etteivät kuplat enää jäätyneet, mutta hauskoja heijastuskuvia sai silti vielä otettua.



Lapsi on terve, kun se leikkii, ja aikuinen kun puhaltelee silloin tällöin saippuakuplia! Ei kun miten se menikään...

torstai 16. helmikuuta 2017

Suklaakuppikakut

Tein tällaisia suklaakuppikakkuja (eli suomeksi sanoisin kuorrutettuja muffinsseja) ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten minun ja ystäväni yhteisiin 25-vuotisjuhliin. Sen jälkeen olen tehnyt näitä samalla ohjeella useammankin kerran. Mitä sitä hyvää vaihtamaan. Nämä ovatkin tainneet päästä yleisimpien leipomusteni joukkoon yhdessä lapsuuden suosikkieni mokkapalojen, omenapiirakan ja mamman marjapiirakan kanssa. Sen verran makeita ne kuitenkin ovat, ettei kovin usein tarvitse tehdä. Pullaa taas leivon ehkä yhdestä kahteen kertaan vuodessa, yleisimmin laskiaisen aikoihin. Eli kohta olisi taas aika! Pullataikinan onnistumisprosentti on kohdallani ehkä 50%, siksi hiivapaketti jääkin suurimmaksi osaksi vuotta kaupan hyllylle. Silloin kun en onnistu, saan aikaiseksi kuivia, mauttomia koppuroita. Onneksi joskus on ihan hyviäkin tullut!





Sen sijaan nämä kuppikakut eivät oikein voi epäonnistua. Pohjan ohje on Kuppikakut -nimisestä kirjasta.
Suklaakuppikakut (12-14 kpl)
115 g jauhoja
1 1/2 tl leivinjauhetta
1 1/2 rkl kaakaojauhetta
115 g pehmeää voita
115 g sokeria
2 isoa kananmunaa kevyesti vatkattuna
55 g tummaa suklaata sulatettuna
Lämmitä uuni 180 asteeseen. Siivilöi jauhot, leivinjauhe ja kaakaojauhe kulhoon. Lisää voi, sokeri ja munat ja vatkaa sähkövatkaimella tasaiseksi. Kääntele sekaan sulatettu suklaa. Jaa taikina paperivuokiin. (Käytin itse 12 kolon muffinipeltiä, mutta pelkkiä paperivuokia voi laittaa tavalliselle pellille pari enemmänkin.) Paista uunin keskitasolla 15–20 minuuttia, kunnes pinta tuntuu kosketettaessa kiinteältä.
Kirjassa mainittu sokerirasvakermasuklaa-kuorrute on minusta vähän liikaa, joten olen käyttänyt tällaista versiota:
Kuorrute
2 dl kermaa
100–200 g maustamatonta tuorejuustoa
n. 2 rkl tomusokeria
n. 100 g sulatettua suklaata
Vatkaa kerma vaahdoksi ja lisää tuorejuusto joukkoon. Lisää vielä tomusokeri ja suklaa, ja vatkaa tai sekoita tasaiseksi. Muista maistaa välillä!  Lusikoi kuorrute pursotinpussiin, jossa on haluamasi tylla, ja aloita kuppikakun kuorruttaminen reunasta edeten kohti keskustaa.
Minulta on pursotinpussit loppu (miksei peruskaupoissa myydä pelkkiä pusseja ilman mukana tulevia tyllia??), joten käytin ihan tavallista minigrip-pussia. Avuksi piti ottaa myös vähän maalarinteippiä, kun pussin saumat eivät kestäneet niin kovaa rasitusta. Kätevän emännän vaihekuvia en tilanteesta ottanut.. :D





Niin, muumipurkki ei liity tilanteeseen millään lailla, se on vain kuvausrekvisiittaa. Mielestäni sen sävyt sointuivat vain niin hyvin noihin ihaniin servetteihin, jotka ovat varmasti yhdet kauneimmista, joita olen ikinä nähnyt. Sinitiainen kuuluu lempilintuihini ja nuo värit ovat ihanan hempeät, kokonaisuuden olematta kuitenkaan liian söpö, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Mukavia leivontahetkiä sinne, kerrohan, jos kokeilit ohjetta!

maanantai 13. helmikuuta 2017

Rachel Brathen - Yoga Girl

Minun on tunnustettava, että vielä muutama viikko sitten minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuka Rachel Brathen on. Olin ehkä joskus törmännyt nimerkkiin @yoga_girl instagramissa, mutten ollut mennyt katsomaan hänen profiiliaan. Jossakin blogissa törmäsin suositukseen hänen kirjastaan Yoga Girl - Löydä tasapaino ja elä täyttä elämää, joten laitoin sen varaukseen kirjastoon (nyt kun varausmaksut poistuivat, on helppo varata itselle tuntemattomampaakin aineistoa). Yhdelläkään joogatunnilla en ole eläissäni vielä ollut, mutta kirja vaikutti kiinnostavalta. Ajattelin, että ehkä pääsisin sen avulla vähän orientoitumaan joogan maailmaan.

En siis tiennyt kirjasta tai sen kirjoittajasta juuri mitään, joten aloitin lukemisen avoimin mielin. Inspiroiva on ehkä sanana kokenut lievän inflaation, mutta juuri sitä sanaa käyttäisin tästä kirjasta. Odotin kirjan olevan täynnä joogakuvia ja hehkutusta siitä, miten elämä on ihanaa kun vain joogaa. Ja kyllähän se onkin, mutta siinä on myös paljon muuta. Brathen kertoo esimerkiksi oman kasvutarinansa siitä, kuinka kovien koettelemusten, menetysten ja päihteiden liikakäytön vihastuttama nuori lopulta löytää pelastuksensa meditaatioretriitiltä. Jooga kirjaimellisesti pelasti hänet. Kun katsoo kirjan kuvia tai hänen instagram-tiliään, päällimmäisenä kuvista ainakin minulle välittyvät onni, ilo ja rauha. Tämä muistuttaa siitä, että koskaan ei voi tietää, mitä toinen henkilö on elämässään joutunut kokemaan.




Joskus muistan miettineeni, että onko jooga vain hienompi, mystinen nimitys venyttelylle ja akrobatialle. Brathen itsekin toteaa, että jos harjoituksessa ei ole läsnä, kyse on vain venyttelyliikkeistä. Joogaan kuuluu fyysisen harjoituksen lisäksi vahvasti myös henkinen puoli ja meditaatio, ja muitakin haaroja on, mutta niitä kirjassa ei käsitellä.

"Jooga-asento ei ole päämäärä. Notkeaksi tuleminen ei ole päämäärä. Käsillä seisominen ei ole päämäärä. Päämäärä on seesteisyys. Tasapaino. Todellisen rauhan löytäminen omasta itsestään."

En tiedä, saavatko joogaa pidempään harrastaneet tai henkisestä hyvinvoinnista kiinnostuneet kirjasta juurikaan uutta informaatiota, mutta minusta kirja oli ainakin ihastuttava. Jotenkin lämmin, ja mukavasti rytmitetty. Siinä on helposti luettavan, mielenkiintoisen tekstin lisäksi kauniita kuvia, reseptejä, pieniä oivalluksia ja  kuvallisia ohjeita erilaisten asentojen eli asanojen tekemiseen. Myös sivujen materiaali on miellyttävän paksu, mikä antaa tämän tyyppiseen kirjaan aina oman kivan lisänsä. Ja kieltämättä kirja tuo hyvää mieltä ja luo uskoa siihen, että olivat lähtökohdat millaiset vain, elämä kyllä kantaa ja mitä vain voi tapahtua. Jos inspiroidut muiden elämäntarinoista niin kuin minä, kannattaa kirja lukea vaikka jo sen takia.

Tällä alunperin ruotsalaisella, vuonna 1988 syntyneellä joogaopettajalla on instagramissa yli kaksi miljoonaa seuraajaa. Nyt minäkin tiedän sen. Se on ihan käsittämätön määrä, mutten toisaalta ihmettelekään. Jos menestyksestään huolimatta henkilö on sitä mieltä, että tärkeintä on se, kuinka paljon rakastat, kukapa ei hänestä pitäisi? Ja niin, olen samaa mieltä:
rakkaus todella on tärkeintä.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kultainen aamu








Tällä kertaa ei tee mieli tarinoida, joten mennään vain näillä kuvilla, jotka otin alkuviikosta. Mukavaa sunnuntai-illan jatkoa sinulle!

tiistai 7. helmikuuta 2017

Viime aikoina

Ihailen kirjoittajia, kirjailijoita, bloggaajia ja muita ihmisiä, jotka saavat pelkästä arjesta mielenkiintoista luettavaa aikaiseksi. Siis siten, ettei kirjoituksella ole välttämättä mitään tiettyä aihetta. Huomaan itse blogia tehdessäni, että yritän löytää jokaisen juttuun edes jonkin, vaikka pienenkin, ydinajatuksen, jonka vähintään itse pystyn tekstistä tai kuvista löytämään. Haluaisin kuitenkin välillä kirjoittaa ihan sellaista (tällaista?) ajatuksenvirtaa, jolla ei välttämättä ole mitään sen syvempää sanomaa. Ajatuksia, jotka ovat pulpahtaneet mieleen ja hetkiä, joita on tapahtunut lähiaikoina. Täällä blogosfäärissä kyseisenlaista juttua varmasti kutsuttaisiin mitäkuuluu-postaukseksi. Olkoon tämä nyt siis sellainen, tai ainakin yritän!
Viime sunnuntaina oli tosiaankin Runebergin päivä. Kävimme yhdessä kivassa paikallisessa kahvilassa testaamassa runebergin tortut - monikossa siksi, että minä otin gluteenittoman ja avomieheni ihan tavallisen version. Gluteeniton oli ihan hyvää, mutta tavallinen ei herättänyt sen kummempia ajatuksia. Tai oikeastaan herätti, nimittäin sen, että kotona tehdyt olivat kaikista parhaita. Tuli jälleen todettua sekin, ettei kyseisiä torttuja kannata mennä mistään ostamaan.
Viime viikolla keksin kuitenkin jotain, mitä kannattaa tehdä. Olin koko viikon töissä, ja työvuoroni alkoivat enimmäkseen vasta 9.30. Se on vähän sellainen vuoro, ettei aamulla ehdi tekemään kotona mitään eikä illalla taas jaksa. Koska hyödynnän julkista liikennettä ja bussit eivät ihan viiden minuutin välein kulje, päätin lähteä liikenteeseen vähän aikaisemmin ja lukea odotteluajan kirjaa asemalla. Siten sain jo aamulla tehtyä jotain mieluista, mitä ei kotona ehkä tulisi edes tehtyä vielä siihen aikaan. Ja kuinka innostavaa kirjaa nyt luenkaan! Kyseessä on Elizabeth Gilbertin Big Magic – Uskalla elää luovasti. Usein en hälinässä pysty keskittymään lukemiseen, mutta tämä kirja muutti käsitykseni asiasta. Unohdin melkein kokonaan sen, että ympärillä saattoi olla kymmeniä ihmisiä. Kirjoitan kirjasta varmasti lisää myöhemmin, kunhan olen saanut sen päätökseen.




Tänään aamulla herätessäni mittarissa oli melkein kaksikymmentä astetta pakkasta. Päivän suunnitelma oli selvä. Ensitöikseni otin jääkaapista illalla tekeytymään laitetun tuorepuuron (tämä oli nyt vasta toinen tai kolmas kokeilu, kaivannee vielä hienosäätöä) ja ripottelin sen päälle siemeniä ja banaania, ja vähän myös runebergeista ylijäänyttä vadelmahilloa. Sen jälkeen odottelin, että kellon viisarit näyttivät tasan kahdeksaa, otin puhelimen käteen ja aloitin viidentoista minuutin jonotuksen terveyskeskukseen. Kyllä, katsoin ajan kellosta ja kyllä, jonotusmusiikit eivät ole vuosien saatossa muuttuneet. Aika hoitajalle järjestyi iltapäivän puolelle.

Sitä ennen päätin aamulla käydä vähän kuvaamassa, koska oletin joen höyryävän kauniisti auringonpaisteessa sään ollessa näin kylmä. Oikeassa olin, tosin huippuotoksia ei tainnut tänään syntyä. Aurinko oli niin kirkas, että ihan häikäisi, ja pikkulinnut tuntuivat laulavan kovemmin kuin kertaakaan tänä vuonna. Mielessäni käväisi pikaisesti sana kevät.

Äsken tulin jo takaisin hoitajan vastaanotolta auringon häikäistessä vielä kirkkaammin kuin aamulla. Ajattelin, että jos osaisin käyttää aurinkolaseja, ei ehkä tarvitsisi kävellä tuolla ihan silmät kiinni. Vielä olisi yksi reissu keskustaan tehtävä tänään, sillä diagnoosiksi sain kuten arvelinkin poskiontelotulehduksen, ja resepti kuulemma ilmestyy sähköisesti iltaan mennessä. Pitkästä aikaa pääsen siis antibioottikuurille. Kovin mielelläni en antibiootteihin turvaudu, mutta tämä tauti on kestänyt taas niin pitkään, että taitaa olla pakko.

Huomenna lähdenkin sitten katsomaan, että mitä tuonne eteläiseen Kymenlaaksoon kuuluu!

lauantai 4. helmikuuta 2017

Rakkaudesta paperivalokuviin

Muistan jo lapsena miettineeni, että jos pitäisi äkkiä pelastaa vain ne tavarat, jotka saa äkkiä mukaansa napattua, pelastaisin valokuva-albumit. Filmiaikana kuvia ei tietysti ollut digitaalisessa muodossa ollenkaan, joten silloin paperikuvat olivat vielä tärkeämpiä. Mutta kyllä pelastaisin valokuva-albumit vieläkin (niin ja kameran, ja ulkoiset kovalevyt..). Valitettavasti minulle on käynyt kuitenkin niin kuin käsittääkseni monelle muullekin, että paperikuvia ei tule enää säännöllisesti tilattua, ja kuvat vain kasaantuvat holtittomasti tiedostoihin. Olen nyt viime aikoina käynyt läpi tilattavia kuvia monen vuoden ajalta, ja vielä olisi läpikäytävää vaikka kuinka paljon. Osaa kuvista en ole edes vielä käsitellyt! Se onkin rawina kuvaamisen ainoa huono puoli, kuvalle on pakko tehdä edes jotain, että siitä ylipäätään tulee kuva. Vähän hirvittää kun ajattelenkin vielä edessä olevaa urakkaa. Ehkä pitäisi tilata pienemmissä erissä sitä mukaa kun saan kuvat valikoitua, niin saisi postimieskin soitella useammin ovikelloa eikä hänen tarvitsisi kantaa järkyttävän painavaa kuvapinoa kierreportaita pitkin kolmanteen kerrokseen.

Viime kesänä aloitin kuitenkin toisen projektin. Kävin Haminassa ollessani läpi ison pahvilaatikollisen hyvin sekalaisessa järjestyksessä olevia kuvia, ja otin sieltä itselleni sellaisia, jotka halusin laittaa albumiin. Tai no, albumeihin – ilmeisesti äitikin on tykännyt ottaa meistä lapsista kuvia (ja tykkää kyllä edelleen..). Niistä albumeista tulee vähän sellainen läpileikkaus syntymästäni tähän päivään. Muistan kun siskoni sai rippi- tai ylioppilaslahjaksi albumin, jonne mummi oli kerännyt joitakin kuvia samaan tyyliin. Minä en saanut, joten nyt vuosia myöhemmin päätin tehdä sellaisen itse. Sisäinen perfektionistini kyllä vähän itkee, kun kaikista otoksista ei käy ilmi, milloin ne ovat otettu. Olen siis saattanut sijoitella kuvat ihan väärien vuosien kohdalle, mutta ei voi minkään. Ei kai se ole niin justiinsa. Tämä projekti on nyt tosiaan vähän jäissä, kun näiden myöhäisempien vuosien kuvat ovat vielä enimmäkseen koneella.
Joku ehkä miettii, että onko jotenkin itserakasta tehdä kokonainen albumi kuvista, joissa itsekin esiintyy. Ei minusta. Mielestäni kuvien läpi käyminen ja valitseminen on ollut todella avartavaa ja ikään kuin itseensä tutustumista. Millainen olen ollut ja millainen olen nyt? Miksi valitsin mukaan juuri nämä kuvat? Mitä tunsin, kun tämä kuva otettiin? Olenko kadottanut itsestäni jotain, jonka ehkä voisin löytää uudelleen? Onko jotain, jonka haluankin jäävän menneisyyteen? Kuvista voin nähdä erilaisia aikakausia ja asioita: lapsuuden iloja, nuoruuden epävarmuuksia, onnistumisia, sukulaisia, kiinnostuksenkohteita eri aikoina ja niin edelleen. Tiivistetysti siis omaa historiaa.
Olen aiemmin maininnutkin, että haluaisin käydä joskus voimauttavan valokuvauksen perusteet, ja siinä käsittääkseni yhtenä osa-alueena tarkastellaan juuri näitä vanhoja, itselle merkityksellisiä kuvia. Tavallaan olen siis jo aloittanut sitäkin projektia.

Olisi kiva kuulla kommenteissa, että vieläkö siellä teetetään paperikuvia? Kommentoinnista puheenollen, kokeilen nyt ainakin jonkin aikaa täällä blogissa facebook-tunnuksilla kommentointia. Voit siis ollessasi kirjautuneena facebookiin kommentoida kätevästi joko henkilökohtaisella tunnuksellasi tai ylläpitämänäsi sivuna! Vierailijana kommentointi ei ole tällä hetkellä mahdollista. Toivon tämän muutoksen kuitenkin tuovan tänne lisää vuorovaikutusta, sillä mikään ei tuo bloggaajalle parempaa mieltä kuin pieni kommentti, joka kertoo siitä, että joku on täällä käynytkin. Toki voit jättää kommentin myös suoraan sivuilleni Facebookiin, jonne linkitän aina julkaistut postaukset. 

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Rauhoittava metsäretki

Kuvasin tammikuussa todella vähän ulkona, tai ylipäätään muutenkaan. Ei oikein ollut inspiraatiota, aikaa eikä jaksamistakaan, kiitos tämän flunssan joka on jatkunut jo kohta kaksi viikkoa. Viime lauantaina herätessäni avasin sälekaihtimet ja ensimmäinen ajatukseni oli, että aamupalan jälkeen heti ulos! Kaikki oli silloin ihan kuurassa ja näky oli upea.

Ajattelin ensin, että käppäilisin ihan tässä lähiympäristössä, mutta lähdimmekin sitten Peten kanssa yhdessä muutaman kilometrin päähän Niivermäelle. En ollut kovin terve vielä silloin, joten reippailun sijaan keskityimme kuvaamiseen. Samalla ymmärsin, kuinka paljon olinkaan kaivannut metsää ja valokuvausta. Siinäpä kaksi asiaa, joilla saan pään nollattua kaikista parhaiten – etenkin toisiinsa yhdistettynä. Yleensä mielessäni poukkoilee vaikka kuinka paljon ajatuksia, mutta kuvatessani en ajattele oikeastaan mitään muuta. Se on melkein meditatiivista. Olokin oli loppupäivän huomattavasti energisempi.




Kaikista eniten innostuin valkean maiseman lisäksi jäätyneistä hämäkinseiteistä. Ne olivat niin hienon näköisiä! Pääsin aina eteenpäin suunnilleen viisi askelta, kunnes taas huomasin jotain uusia yksityiskohtia. Kävelty matka ei siis ollut kovin pitkä, mutta sitäkin antoisampi.









Vähän olisin päännollaustarpeessa jo nytkin näin alkuviikosta, mutta kohtahan on jo taas viikonloppu. Silloin täytyy käydä vaikka ihan tuossa pienessä lähimetsässä pyörähtämässä.

Olisi muuten kiva kuulla, millaisia päännollaustapoja teillä muilla on?