maanantai 28. toukokuuta 2018

Kielo – Suomen kansalliskukka






Kuulin aamulla, että Suomen lippu täyttää tänään 100 vuotta. Sen kunniaksi julkaisen nyt eilen ottamiani kuvia kielosta, Suomen kansalliskukasta. Kielon tuoksu on yksi ikuisista lempituoksuistani. ♥

lauantai 26. toukokuuta 2018

Elämän ei pitäisi olla ostoslista

"Everyone you meet always asks if you have a career, are married, or own a house as if life was some kind of grocery list. But no one ever asks you if you are happy." Heath Ledger

Voi Heath, kunpa hän eläisi vielä! Saisimme nauttia upeiden elokuvien lisäksi varmasti myös monista viisaista ajatuksista, sillä niitä hänellä riitti jo lyhyen elämänsä aikana runsaasti. Olen nähnyt lempinäyttelijästäni vuosien varrella dokumentteja ja lukenut juttuja, ja niiden perusteella uskallan sanoa, että siinäpä vasta oli kaunis sielu, joka eli täyttä, luovaa elämää. Sellaista omannäköistä. Tiesitkö, että myös hän valokuvasi paljon? Ehkä meissä huhtikuun neljäntenä syntyneissä on jotain samaa. 
Tuo yllä oleva lainaus on pyörinyt mielessäni siitä asti, kun näin sen kirjeystäväni instagramissa. Voin samaistua Ledgerin ajatukseen siitä, että jos yhtäkkiä rikastuisin huimasti, tekisin silti pitkälti samoja asioita kuin nytkin (en juuri nyt löytänyt lukemaani lähdettä tähän). En tarvitse miljoonia mennäkseni metsään, valokuvatakseni tai nähdäkseni läheisiä ihmisiä.


Koen uusiin ihmisiin tutustumisen välillä haastavaksi, sillä ensimmäiset kysymykset ovat juuri kuin ostoslistalta. Onko ura, talo, avioliitto, lapset ja koira? Vastaat viisi kertaa ei, ja se keskustelu oli sitten siinä. Vaikka sinulla olisi juuri  nyt mukava työpaikka, mutta et tiedä mitä teet reilun vuoden päästä. Vaikka olisi katto pään päällä ja joku olisi asunut sen alla kanssasi vuosia. Entä jos kysyisikin, että mitä kuuluu, tai mistä asioista pidät, mikä tekee sinut iloiseksi, mistä haaveilet. En tiedä kannattaako ihan ensimmäisenä uudelta tuttavuudelta kysyä, oletko onnellinen nyt, mutta ehkä niinkin voi tehdä jossain vaiheessa. Tai ainakin sitten, kun olette jo hetken tunteneet.


Etenkin näin kolmenkympin lähestyessä mieleen hiipii välillä yhteiskunnalta tuleva painostava ajatus siitä, että pitäisi jo olla ja omistaa jotain, tai vähintään suunnitella miten aikoo tulla joksikin tai saada jotain. Vaikka todellisuudessa emme ole toinen toistamme kummempia, oli elämäntilanteemme millainen tahansa, omistimme mitä tahansa. 
Lopulta niin vähän riittää onneen. Joskus ajattelen, että olisi todella opettavaista ja virkistävää asua jonkin aikaa jossakin todella askeettisissa olosuhteissa, missä ei olisi mitään ylimääräistä. Huomaisin ehkä, että kaikki ympärilleni kerryttämä materia on täysin turhaa. Tai kyllähän minä nytkin tiedän, että vaikka tulipalon sattuessa materiasta yrittäisin pelastaa kameran, ulkoiset kovalevyt ja valokuva-albumit, joihin olen koonnut tärkeitä kuvia vuosien varrelta. Luin juuri jostakin blogista naisesta, joka oli saanut koko omaisuutensa maailmalle lähtiessään mahtumaan 45 litran reppuun. Ihan tuollaiseen suoritukseen en ehkä kykenisi, mutta se antaa vähän perspektiiviä ja ajatusta siitä, miten eri tavoin täällä on mahdollista elää.


Jokaista meitä muistutetaan aina silloin tällöin siitä, että elämä on hetkellistä. Laajemmassa mittakaavassa se on vain pienen pieni hetki. Lisäksi mitä vain voi käydä koska vaan. Miksi siis pitäisi stressata turhista tai miettiä sitä, miltä oma elämä ulospäin näyttää. En tarkoita tällä piittaamattomuutta tai sitä, että pitäisi elää välittämättä mistään, kun sillä ei kokonaiskuvassa ole suurtakaan merkitystä. Tottakai sillä on. Merkitys on kuitenkin avainsana. Itse ajattelen, että on merkityksellistä tunnistaa omat onnen lähteensä.

Olen kuunnellut viime aikoina Johanna Iivanaista. Pieni hiljainen onni kappale sopii aika hyvin tähän teemaan, vai mitä?
Tämä pieni hiljainen onni
asuu tyhjissä käsissä vain
ja kun kerroin muillekin siitä
yhä enemmän onnea sain 


***
Kuvat otti ystäväni Satu. ♥

tiistai 22. toukokuuta 2018

Haavekirje kesälle

Oletko pysähtynyt katsomaan, kuinka upealta omenapuunkukat näyttävät tänä vuonna? Tai huomannut tuomen kukkien varisevan maahan, haistanut tuulen mukanaan tuoman syreenien tuoksun? Tuntuu, että silmäni ja sieluni ihan pakahtuvat kaikesta tästä kauneudesta (ja se kieltämättä kompensoi allergiaoireita, jotka tekevät ulkona liikkumisesta muuten ikävää). Enkä ole ainut, tänäänkin kuulin useamman sanovan samaa. Ehkä me ihmisetkin heräämme pikkuisen enemmän eloon luonnon myötä, sehän on oikeastaan vain luonnollista.




Nämä säät vievät mieleni jo kesään. Luin juuri bloggaajakollegani Suvin Kesän bucket list -postauksen, ja ajattelin hetken pyhittää tulevan, tai jo alkaneen, kesän pohtimiselle. En ole sellainen, että haluaisin täyttää kalenterini täyteen ohjelmaa ja tapaamisia, joten niistä en tiedä vielä mitään. Haluan olla avoin spontaanimmille ehdotuksille, jättää aikaa jouten ololle.
Muutamia ajatuksia minulla kuitenkin on siitä, mitä haluaisin tehdä. Ensinnäkin haluaisin pitkästä aikaa taas käydä Pohjois-Karjalassa mökillä. Edellisestä kerrasta on kaksi vuotta aikaa, sitä edellisestä noin viisitoista. Kai se jossakin tuntuu, että osa juurista löytyy sieltä, sen verran kotoisa olo siellä tulee pitkistä tauoista huolimatta. Rääkkylä, toivottavasti tapaamme tänä vuonna!




Tahtoisin myös löytää itseni yöllä teltasta nukkumasta, päivän vaelluksesta uupuneena. Nousisin ylös yhdessä auringon kanssa ja kuuntelisin lintujen laulua, kameran etsimen yrittäessä tarkentaa heräävään aamuun. Auringonnousuja uusissa paikoissa, se kuulostaa suunnitelmalta.
Toivoisin kokevani jonkin verran lähi- ja kotimaanmatkailua erilaisten päiväretkien merkeissä. Kohteet voisivat liittyä niin luontoon, kulttuuriin kuin muuten vaan kivoihin kaupunkeihin tai paikkoihin. Suomesta löytyy vaikka mitä nähtävää. Ehkä Emmi-Riikan TiiPiistä löytyy kohta vinkkejä ihan tähän lähiseudulle, onhan hän yksi lähimatkailulähettiläistä. Lisäksi voisin elvyttää unohtuneen geokätköilyharrastukseni, sen myötä löysi aina sellaisiin paikkoihin, joihin ei muuten olisi tullut koskaan mentyä.



Haluaisin myös kadottaa ajantajuni pitkän romaanin sivuille unohtaen ympäröivän maailman, niin kuin aina ennen, kun luin enemmän kaunokirjallisuutta. Voisin myös ottaa esille jonkin värityskirjoistani ja muistella, kuinka ne värikynät taas toimivatkaan. Ja lukea ostamani lehdet loppuun. 
Tietysti haluan myös nähdä ystäviäni ja kummipoikaani (joka kasvaa aivan huimaa vauhtia!), mutta kuten sanottua, en ole vielä suunnitellut mitään. Enkä halua ottaa stressiä noista edellä mainitsemistanikaan asioista. Olen edelleen sitä mieltä, ettei elämä ole suorittamista varten, edes niiden kivojen asioiden. Antaa tuulen kuljettaa.



Millaisia kesähaaveita sinulla on? Kuulisin niistä mielelläni! 
Ps. Elokuun alussa on taas täällä Kouvolassa Wiipurintien markkinat, ja The Sandsacks tulee sinne jälleen esiintymään..! Olen nähnyt aiemmin heidän esiintyvän kahdesti, ja molemmilla kerroilla tulin todella hyvälle tuulelle. Viime vuonna ei pieni sadekaan menoa haitannut. Siinäpä jo tarpeeksi syytä ottaa elokuun ensimmäisenä viikonloppuna suunta kohti Kasarminmäkeä ja historiallisia tunnelmia. Kenties nähdään siellä?
(Mielenkiinnolla odotan jo, millaista historiafestivaalia Haminaan suunnitellaanensi vuodeksi... Tiedän siis jo, mitä teen ensi kesänä.)
***
Kuvat otti ystäväni Satu, kiitos. ♥

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Kukkivien puiden lumoa ja viime päivien ajatuksia

Nämä helteet ovat saaneet aikaan sen, että ympäristössä tapahtuu nyt vaikka mitä. Eräänä aamuna huomasin tuomen tuoksuvan, ja suunnistin kamerani kanssa tuoksua kohti. Yhtä nopeasti alkoivat nämä vaaleanpunaiset puut kukkia. En aivan tarkalleen tiedä, mitä lajiketta ne ovat, jotain koristepuita teiden varsilla. Joka tapauksessa, yhtä nättejä ne ovat joka vuosi. Ja nyt näyttäisi siltä, että tällä viikolla kuvataan myös omenapuiden kukkia!



Haluaisin olla se ihminen, jonka mielestä tällaiset helteet hellivät (tai no, en ehkä oikeasti edes haluaisi). Ja vaikken valittaa tahtoisi, sillä viime kesä oli mitä oli, niin on vain sanottava näiden viime päivien lämpötilojen olleen ihan liikaa. Tänään oli ihana töissä huomata silloin tällöin pieni tuulenvire, joka toi mukanaan upean tuomenkukkasateen. Oikea sadekuuro taas pudotti lämpötilaa hetkeksi alle 25 asteen, jolloin oli taas miellyttävää olla ja helppo hengittää. Siinä ei paljon lierihattu ja veden tankkaaminen nimittäin auta, kun kuumottaa niin että alkaa jo päässä pyöriä ja tuskanhiki nousta pintaan tavallisen hien lisäksi. Ja kotiin päästessä haluaisit vain käydä nukkumaan.



Viime viikolla kävimme myös pitkästä aikaa Repovedellä. Metsässä vaan on sitä kuuluisaa taikaa, jota on vaikea kuvailla. Voisin ehkä lainata tähän Kimmo Ohtosen sanoja: "Metsä on minun kirkkoni. Sinne menen kannon nokkaan istumaan ja avaamaan elämän solmuja. Tulen sieltä aina vähän parempana ihmisenä takaisin." Repovedellä on yksi aivan ihana paikka, jonka läpi olen kulkenut aiemmin vain kerran, enkä ennen torstaita muistanut, missä kohtaa se on. Nyt muistan suunnilleen, ja sinne haluan vielä palata kuvaamaan. Poikkeuksellisesti jätin tällä kertaa kuvaamisen hyvin vähälle. Joskus on ehkä hyväkin antaa kameran huilata.



Tuo edellinen pätee myös puhelimeen. Unohdin eilen puhelimen aamulla kotiin, ja aluksi tuntui kieltämättä vähän orvolta. Kai olen tahtomattani vähän kasvanut  siihen kiinni, vaikka älypuhelimen ensimmäistä kertaa joitakin vuosia sitten saadessani vannoin, ettei niin kävisi. Täytyisipä kokeilla pitää joskus ihan kunnon sometauko! Puheliton päivä oli lopulta ihan virkistävä kokemus, sain töissä tauollakin vain istua ulkona tietämättä mitään muun maailman tapahtumista. Linnunlaulua kuunnellen, tietenkin.



Linnunlaulusta puheenollen, kuulin äsken ikkunan kautta käen kukkuvan. Siinä on sellainen suomalaiseen kesään kuuluva ääni, ettei ole montaa samanveroista. Joku mies tosin raivosi jollekulle toiselle sen verran kovalla äänellä, että siinä peittyi hetkeksi käenkin kukunnat. Kai sekin on valitettavasti osa tätä meidän kesää, että huudellaan vieraille pihoille niin, että koko naapurusto kuulee... En tiedä, osaanko itse edes huutaa niin kovaa, ei ole tullut kokeiltua.



Onneksi on jo keskiviikko. Viime viikolla oli sen verran paljon sosiaalista kanssakäymistä myös vapaa-ajalla, että odotan jo viikonloppua, jolloin saan todennäköisesti olla vain kotona. Vaikka onkin kiva nähdä ihmisiä ja käydä erilaisissa paikoissa, tarvitsen myös paljon omaa aikaa ja aikaa palautumiseen. Se on sitä tasapainoa. 
Mukavaa loppuviikkoa!

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Kartanon neitona kerran

Yhteistyössä Tertin kartano

Jos viettäisin aikaa vanhassa 1800-luvun vaaleanpunaisessa kartanossa, pukisin päälleni kukkamekon ja vaaleanpunaisen hatun. Kiertelisin auringon paistaessa pitkin pihapiiriä seuranani mukavia ihmisiä. Päätyisin ehkä puutarhuriin törmätessämme istuttamaan puun kartanon yksityiseen arboretumiin yhdessä muiden kanssa. Sitten menisin illalliselle, joka on valmistettu pitkälti paikallisista ja kartanon oman puutarhan ja luomumetsän antimista... 



Hetkinen, eihän se ollutkaan uni tai haave, sehän oli viime perjantai, kun tapasimme Starboxin porukalla jälleen Mikkelissä Tertin kartanossa. Mukaan oli uskaltautunut myös yksi blogiportaali Pontin jäsen, pisteet Jukalle siitä! Kerran aiemminkin olemme Tertissä käyneet (syksyllä 2016), ja siksi mietinkin etukäteen, mitä uutta paikka voisi vielä tarjota. Mutta koska nyt oli kevät, tunnelma oli ihan erilainen ja pääsimmekin näkemään kaikkea sellaista, mihin viime kerralla ei ollut mahdollisuutta.


 Kuvat yllä minusta otti TiiPiin Emmi-Riika.


Iltaamme kuljetti eteenpäin Tertin operatiivinen johtaja Heli Pöyry, joka on muuten aivan valloittavan aurinkoinen persoona. Hän selvästi suhtautuu työhönsä suurella rakkaudella ja onkin ollut mukana toiminnassa jo vuosikausia. Hän saa vieraat tuntemaan olonsa erityisen tervetulleiksi!



Pienen esittelyn jälkeen oli illan ohjelmanumeron vuoro. Lähdimme kulkemaan hiekkatietä pitkin kartanon yksityistä arboretumia eli puulajipuistoa kohti. Emme tienneet ohjelmaa etukäteen, joten kenkävalinnat olivat osuneet enemmän ja vähemmän nappiin. Kiitu päätti suosiolla lainata saappaita, mutta Katariina osoitti, että kyllä se metsään meno onnistuu punaisilla korkkareillakin. Selvästi ammattilainen! Siitä, miten hyvin se onnistui, voit lukea hänen blogistaan. Suosittelen blogia muutenkin, Katariinan tyyli kirjoittaa on nimittäin todella hulvaton, hän osaa nauraa itselleen!



Ikioma puu

Arboretumissa meitä odotti kuohuviini ja mehu – ja lapio. Tertissä ilmeisesti tykätään meistä, sillä ohjelmana oli istuttaa metsään Starboxin ja Pontin oma puu, metsälehmus! Ihan löytyy kyltti päivämäärineen ja kaikki, ehkä ihan vähän herkistyin koko ajatuksesta. Ja lapiointihommiksihan se meni, onneksi olin valinnut juuri siihen hommaan tarkoituksenomaiset vaatteet.







No oli minulla onneksi istutuskavereita. Jukalla ei ollut Pontin ainoana edustajana muuta vaihtoehtoa kuin osallistua, ja Anni, joka juuri oli ilmoittanut, ettei omista viherpeukaloa, oli heti valmiina koitokseen.  Siinä me kolme sitten puutarhurin arvioiv...valvovien silmien alla laitoimme puun maahan. Toivokaamme sille pitkää ja hyvää elämää.



Kuvat istutuksesta yllä: Emmi Savonen



Puodista kellariin

Matkamme jatkui takaisin kartanolle. Meille kerrottiin heräilevästä kasvimaasta ja siitä, kuinka kesä on ravintolalle hyvin omavaraista aikaa. Yrttejä ja kasviksia saadaan omalta kasvimaalta ja muun muassa ruusua puutarhasta. Mikä unelma! Tässä vaiheessa alkoi tuo yksikin lasillinen kuohujuomaa vaikuttaa sillä tavalla, että melkein haksahdin ostamaan kahvila-puodista jo viime kerralla ihailemani ihanan lasikarahvin, jonka koristelumahdollisuudet olisivat rajattomat. En tiedä, olenko nähnyt koskaan niin kaunista ja kekseliästä karahvia. Hetki täytyi itselleen perustella, miksei nyt ole ehkä hyvä aika tehdä kyseistä hankintaa. Mutta se on edelleen materialistisella haavelistallani.





Valoisasta puodista siirryimme tutustumaan myöskin pihapiirissä sijaitsevaan kellariin, ja sinne oli kyllä säilötty jos jonkinlaista tuotekehittelyn tulosta. Oli kukkaisöljyjä, vesipuolukkaa, mesiangervo- ja kuusenkerkkäsiirappia ja vaikka mitä muuta. Kellareissa on aina oma viehättävä tunnelmansa. Tosin myönnettäköön, etten yksin viihdy kellareissa kovin kauaa, ties millaisia mörköjä nurkista löytyisi. Tai jos ei nyt oikeita mörköjä, niin ainakin oma mielikuvitukseni saattaisi lähteä vähän laukalle.






Kohti päärakennusta

Kellarista olikin aivan luonnollista ottaa suunta kohti itse kartanoa. Matkan varrelta löytyi näin idyllinen maisema. En tiedä mikä pitsiliinoissa ja verhoissa on, mutta ne saavat oloni aina tosi romanttiseksi ja haaveilevaksi. Tämän pöydän ympärille kuvittelisin ystäväporukan viettämään rentoa kesäiltaa. Kuka on mukana?? Tuolta alempaa pellon reunasta löytyvät myös pilvienkatselutuolit, sinne voisin mennä ihan itsekseni päiväunelmoimaan.  





Ja ei muuta kuin sisälle, ovi on auki! Antaa kuvien puhua puolestaan, sillä kuten ehkä jo huomasit, jälleen kerran minulla oli pienehköjä hankaluuksia karsia niitä.

Kuva: Emmi-Riika/TiiPii










Totuuden nimissä yksi huone on sellainen, jossa en ehkä mielelläni viettäisi aikaa, ja se on tuo yllä oleva. Siellä on paljon kiinnostavia yksityiskohtia, mutta myöskin paljon täytettyjä (riista)eläimiä. Niistä en ole koskaan pitänyt, mutta ymmärrän, että ne ovat osa kartanon historiaa.



 Kirjastohuoneen tapetit herättivät ihastusta meissä muutamissa vaaleanpunaisen ystävissä.



Menu rakkaudelle

Pitopöytään oli katettu rakkausteemainen menu, ja se ei varmastikaan jättänyt ketään nälkäiseksi. Itsellenihän kävi perinteiset, ja olin jo alkupalojen jälkeen aivan täynnä. Toisaalta mikäs siinä, sillä alkuruokapöydän antimet olivatkin suosikkejani. Oli muun muassa orvokkeja salaatissa, kuusenkerkkämajoneesia ja mansikka-vaahteranmahlajuomaa.








Ennen kahvia, tai omalla kohdallani ruusuteetä, ja kakkua meillä oli Starboxin puolelta pienimuotoinen koulutus kokoushuoneessa, joka on ennen toiminut niin sanottuna istuntohuoneena (voit mielessäsi kuvitella, millaista istuntoa tarkoitan..). Pieni tauko syömisestä tekikin ihan hyvää, muuten en olisi enää kakkua jaksanutkaan. 
Ilta alkoi olla lopuillaan, ja lähtijäislahjaksi saimme pienet kuusen taimet. Kuinka herttainen kotiinvieminen! Istutin sen tänään vanhempieni pihalle, sillä vaikka kuinka haluaisin, tänne kerrostaloon tuskin voisi omaa metsää kasvattaa. Toivon tuollekin puuvauvalle pitkää ja tuuheaa elämää. Kunpa se lähtisi kasvamaan.


Koko perjantai-ilta ja blogikollegojen tapaaminen tuli erittäin tarpeeseen, sillä koin saavani taas ihan uutta inspiraatiota omaan tekemiseen. Toivotaan, että tämä flow jatkuu pitkään! 
Mietin, että olisipa ihana palata Terttiin uudestaan kesällä, kun ruusut kukkivat, ja tutkia pihaa ja puutarhaa oikein ajan kanssa. Ehkäpä siellä voisi joskus käydä kahvilla, yöpymiseen illallisineen ja aamiaisineen tarvittaisiin hieman paksumpi lompakon sisältö kuin mitä itselläni tällä hetkellä on. Mutta vielä joskus tulee senkin aika, sillä sen verran jäi kiinnostamaan salaisen puutarhan sisältö, jonne avaimen saavat ilmeisesti vain yöpyjät... Ja metsälehmustamme täytyy tietysti käydä välillä katsomassa. Eli vieläkin olisi nähtävää jäljellä! Tertti, me tapaamme vielä tavalla tai toisella, lupaan sen.
Kiitos.♥