Nuorempana sitä ajatteli, että kolmekymppisenä olisi jo hahmottunut selvä suunta elämälle. Voin kertoa sen verran, että ei ole. Ihan viime aikoinakin olen alkanut kyseenalaistaa tiettyjä asioita, vanhoja ajatusmallejani sekä toimintatapojani ja yleisesti hyväksytyn "kunnollisen elämän" normeja. Asioita, joita pitkään pidin tavanomaisina ja tavoiteltavina. Ymmärsin, että olin asettanut itselleni sääntöjä perustuen ajatuksiin, jotka eivät ole omiani.
Uskoin, että minun pitäisi tavoitella kokoaikaista työtä, jotta voisin ostaa tavaroita, joita en tarvitse tai edes ehtisi käyttää, koska olisinhan koko ajan niin kiireinen eli tärkeä ihminen.
Uskoin, etten voisi vaihtaa alaa, koska opiskelin monta vuotta ammattikorkeakoulussa saadakseni tämän tutkinnon.
Uskoin, että minun tulisi toimia tietyllä tavalla, koska olen aina ennenkin toiminut niin ja haluta edelleen asioita, joita joskus halusin.
Nyt haaveilen lyhyemmästä työviikosta jollakin uudella alalla. Kohtuullisesta ja hitaasta elämästä, jossa on tilaa luovuudelle, itsensä kehittämiselle ja läsnäololle – niille tärkeille asioille ja ihmisille. Elämästä, jolloin illat ja lauantait eivät mene vain työpäivistä toipumiseen sohvan pohjalla ja sunnuntait sen miettimiseen, että menipä viikonloppu taas nopeasti. Siitä, ettei tarvitsisi haaveilla eläkeiästä, jolloin saisi luvan kanssa viettää haluamanlaistaan elämää, vaan että voisi elää sitä jo nyt.
Hups, saikohan tuota nyt edes sanoa ääneen. Koen ylläolevan haaveen kuitenkin merkitykselliseksi oman hyvinvointini kannalta niin lyhyellä, kuin pitkälläkin tähtäimellä.
Vielä kun keksisi, että mikä ala/ammatti/työ tämän mahdollistaisi. Työ, jonka kokisin merkitykselliseksi ja arvojeni mukaiseksi, mutta joka ei kuormittaisi liikaa, ja jossa palkka kuitenkin riittäisi lyhyempää viikkoa tehdessä. Tähän jos keksisin vastauksen vielä tämän vuoden puolella, niin olisin aika iloinen!
