Inspiraatiota keväästä?

Heippa pitkästä aikaa. Tosin en tiedä edes kenelle puhun, muistaako kukaan enää tätä blogia. Olen meinannut itsekin selvästi unohtaa, edellinen postaus kun on tammikuulta. Vähän kankeaa oli tämänkin postauksen aloittaminen. Haluaisin aina ladata kaikki kuvat kerralla ja sitten vasta kirjoittaa, mutta en pääse ollenkaan jyvälle tästä Bloggerin uudesta (viime vuonna muuttuneesta) systeemistä. Ennen pystyi helposti valita, missä järjestyksessä kuvat tänne tekstieditoriin putkahtavat, mutta nyt ne elävät aivan omaa elämäänsä. Jossain luki, että ne tulisivat nimijärjestyksessä, mutta olen kyllä liian laiska nimeään joka kuvaa erikseen. Yritin heittää numerot ykkösestä ysiin kuvien eteen, mutta ei se ainakaan toiminut. Ja kuvien siirtely tässä editorivaiheessa on niin ikään hyvin kankeaa (vähän sama fiilis kuin vaikka wordissa saada sivunumeroita sinne minne haluaa), samoin kuin kuvien hakeminen yksitellen, jos niitä on paljon. Yrittääköhän blogger kertoa, että olen jo pudonnut tästä kelkasta?

Siltä nimittäin välillä tuntuu. Äskettäin taisi kuitenkin alkaa domainin uusi laskutuskausi, joten ehkä tässä vielä vuosi ihmetellään, mikä tämän blogin jatko on. Sen aika sitten näyttää ja kuka tietää, kenties innostun taas! 

Näistä sinivuokoista ainakin innostuin. Oli niin ihanaa pitkästä aikaa kuvata luonnonkukkia, lintukonsertin säestämänä! Ja nyt odottelen, että säät vähän lämpenevät, että ehdin kuvata myös valtoimenaan kukkivia valkovuokkoja.

Otsikko puuttuu

 

Viime aikoina olen taas ollut paljon ajatuksissani. Lukenut mielenkiintoisia kirjoja, kuunnellut joitakin podcasteja. Katsonut ystävän vinkistä ihanan jouluhömppäsarjan Dash&Lily, jossa suuressa roolissa on punainen muistikirja. Inspiroitunut ja miettinyt, että ai noinkin voi ajatella, tai että onneksi joku muukin on ajatellut näin.

 

Olen miettinyt, että tästä voisi kirjoittaa blogiin, kunnes unohdan aiheen tai tajuan, etten osaa muodostaa mietteiden murusista järkeviä lauseita. Tajuan, että jos blogi olisi anonyymi, kirjoittaisin paremmin, enemmän ja useammin. Ja etten ehkä halua enää jakaa niin paljon kuin aiemmin. Ainakaan juuri nyt. Joskus on sellaisia aikoja, kun haluaa pitää aatoksensa itsellään. Toisaalta taas olisi kiva kirjoittaa blogia useammin, mutten jaksaisi tyhjänpäiväisyyksiäkään. Ehkä jossain vaiheessa löydän blogiin tulokulman, joka palvelee sekä kirjoittamisen halua, että yksityisyyttä.

Luovuuskin on ollut kateissa. Ehkä sillä on osansa yllämainitun kanssa. Ajattelin kokeilla, että jos teen vain jotain – tämän postauksen tai jotain muuta konkreettista ajattelun sijaan – ehkä se pikkuhiljaa palaa.

Olen myös pohtinut paljon tulevaisuutta ja aikaa, omia uskomuksiani ja haaveitani. Sitä, millainen olin ennen ja millainen nyt. Huomaan vielä joitakin vanhoja, ominaisia käyttäytymismalleja, joiden kanssa täytyy tehdä töitä. Sanoisin kuitenkin, että yleisesti ottaen parempaan on tultu.

Ennen ajattelin, että...

 

Nuorempana sitä ajatteli, että kolmekymppisenä olisi jo hahmottunut selvä suunta elämälle. Voin kertoa sen verran, että ei ole. Ihan viime aikoinakin olen alkanut kyseenalaistaa tiettyjä asioita, vanhoja ajatusmallejani sekä toimintatapojani ja yleisesti hyväksytyn "kunnollisen elämän" normeja. Asioita, joita pitkään pidin tavanomaisina ja tavoiteltavina. Ymmärsin, että olin asettanut itselleni sääntöjä perustuen ajatuksiin, jotka eivät ole omiani. 

Uskoin, että minun pitäisi tavoitella kokoaikaista työtä, jotta voisin ostaa tavaroita, joita en tarvitse tai edes ehtisi käyttää, koska olisinhan koko ajan niin kiireinen eli tärkeä ihminen. 

Uskoin, etten voisi vaihtaa alaa, koska opiskelin monta vuotta ammattikorkeakoulussa saadakseni tämän tutkinnon.

Uskoin, että minun tulisi toimia tietyllä tavalla, koska olen aina ennenkin toiminut niin ja haluta edelleen asioita, joita joskus halusin. 

Nyt haaveilen lyhyemmästä työviikosta jollakin uudella alalla. Kohtuullisesta ja hitaasta elämästä, jossa on tilaa luovuudelle, itsensä kehittämiselle ja läsnäololle – niille tärkeille asioille ja ihmisille. Elämästä, jolloin illat ja lauantait eivät mene vain työpäivistä toipumiseen sohvan pohjalla ja sunnuntait sen miettimiseen, että menipä viikonloppu taas nopeasti. Siitä, ettei tarvitsisi haaveilla eläkeiästä, jolloin saisi luvan kanssa viettää haluamanlaistaan elämää, vaan että voisi elää sitä jo nyt. 

Hups, saikohan tuota nyt edes sanoa ääneen. Koen ylläolevan haaveen kuitenkin merkitykselliseksi oman hyvinvointini kannalta niin lyhyellä, kuin pitkälläkin tähtäimellä. 

Vielä kun keksisi, että mikä ala/ammatti/työ tämän mahdollistaisi. Työ, jonka kokisin merkitykselliseksi ja arvojeni mukaiseksi, mutta joka ei kuormittaisi liikaa, ja jossa palkka kuitenkin riittäisi lyhyempää viikkoa tehdessä. Tähän jos keksisin vastauksen vielä tämän vuoden puolella, niin olisin aika iloinen! 

Pieniä hyviä, ilahduttavia hetkiä ja asioita

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmempi olen siitä, että pienet ilon hetket luovat arjen suurimmat ilot. Minulla on jossain vuosia sitten ostettu metallinen kylttikin, jossa lukee "Little things make big days". Kliseistä ehkä, mutta yllättävän helposti moni tämän asian unohtaa. Silloin pienet ilot jäävät helposti pettymysten ja toisaalta suurien toiveiden jalkoihin, eikä elämässä (mukamas) tapahdu ikinä mitään hyvää ja kaikki on enemmän tai vähemmän pielessä. Jos alkaa tuntua tuolta, kannattaa vaikka hetkeksi päivittäin pysähtyä miettimään, mitä ilon ja kiitollisuuden aiheita päivästä on löytynyt. 

Tähän postaukseen sain inspiraation astu harhaan -blogin Ilahduttavia asioita -tekstistä ja Maaret Kallion uudesta kolumnista, jossa käsitellään juurikin näiden pienien asioiden merkitystä onnellisuudelle. Kallio kirjoittaa, että "yksi vahvuuksistani on lapsesta saakka ollut taipumus havaita, tunnistaa ja tuntea pieniä suuria hetkiä. Siinä missä herkkyys hienoisten sävyjen ilmapiirille, toisille ja ympäristölle on toisinaan raskasta, se on myös loputon voiman lähde." Noihin sanoihin pystyn hyvin samaistumaan. Vaikka pienten ilahduttavien asioiden huomaaminen onkin itselleni luontaista, tiedän, että niiden näkyväksi kirjoittaminen on silloin tällöin ihan paikallaan. Siksi ajattelinkin tehdä pienen listan viime aikoina ilahduttaneista asioista.

ystävän vierailu kylässä ja kultaköynnöksen (Njoy nimeltään) alun lahjaksi saaminen

sydämen muotoisen katukiven löytäminen vanhasta kaupungista

kuvausretki toisen ystävän kanssa meren äärelle ilta-auringon pehmeissä väreissä

kalliolla ja kivillä kävely paljain jaloin

aaltojen mukaan liikkuvien levien katselu veden alla ja kivien reunoilla, lähes meditatiivista

pyöräillessäni Haminassa sudenkorento lensi pitkään vierelläni

sisälle eksynyt perhonen, jonka otin käsieni väliin vapauttaakseni sen ikkunan raosta

marjojenpoimintaretket

lähipuistossa punertamaan alkavat hortensiapensaat

tähtitaivaan ja otavan näkeminen pitkästä aikaa

avoimen amk:n mindfulness-kurssin (5op) hyväksytty tekeminen loppuun

innostuminen ja onnistumisen ilo uudesta käsityötekniikasta, makrameesta

kansalaisopiston kursseille ilmoittautuminen (ja toivon pitäminen yllä, että ne myös toteutuvat)

X-filesien katsominen uudestaan, sillä Mulder ja Scully <3

kauniin kappaleen löytäminen, joka on soinut päässäni ilmestymisestään asti (Gealdýr – Yggdrasill)

Kuvat miusta: Satu

Kuka todella olet

"Ole vain oma itsesi" on lausahdus, jonka varmasti jokainen on joskus kuullut. Kuulostaa kovin yksinkertaiselta, mutta uskallan väittää, ettei se ole. Ensin olisi nimittäin tiedettävä, millainen sitä oikeastaan onkaan. Tiedätkö sinä, kuka olet? Tiedät nimesi, missä asut ja mitä teet päivisin, mutta kuinka paljon nämä asiat lopulta kertovat siitä, millainen tunnet sisimmässäsi olevasi? Olet ehkä oppinut itsekin ajattelemaan, että tällainen olen, koska teet mitä teet ja asut ympäristössä, jossa asut. Todellisuudessa olet saattanut vain ajautua kyseisten asioiden pariin sen kummemmin miettimättä, ja omaksunut ne osaksi itseäsi ja arkeasi.

Olen ollut viime aikoina paljon ajatuksissani. Istunut ja ollut niiden kanssa, kirjoittanutkin. Tapaan sanoa, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mitä haluaisin tehdä elämässäni. Siitä on vähän kuin tullut osa identiteettiä, päättämättömyydestä. Olenko siis oma itseni kun sanon, etten tiedä? Että olen päättämätön? Se ei ainakaan tunnu oikealta. Tunnen itseni hyvin ainakin periaatteessa, mutta olen alkanut huomaamaan, etten ehkä olekaan kaikkia niitä asioita, joita olen turtunut ajattelemaan olevani. 

Sinulle on ehkä vahvasti kerrottu muiden taholta, millainen olet, ja olet alkanut uskomaan siihen. Tai ihmiset näkevät sinut edelleen sellaisena, jollainen joskus olit, ja he käyttäytyvät sinua kohtaan edelleen sen mukaisesti. Paine olla totutunlainen on kuitenkin omiaan peittämään omat toiveemme ja halumme, oman persoonamme. Siksi tästä paineesta, jota miellyttämiseksi ja itsensä alentamiseksikin kutsutaan, olisi hyvä opetella päästämään irti. 

Ajattelen, että suurin palvelus, jonka voimme itsellemme tehdä, on elää omasta voimasta ja totuudesta käsin. Se edellyttää itsensä syvempää tuntemista sekä avoimuutta omaa sisäistä viisautta kohtaan. Kaikki vastaukset, joita niin kovasti etsimme ulkopuolelta, ovat jo olemassa meissä itsessämme. Näitä vastauksia haluan oppia kuulemaan yhä paremmin.

Lue myös:

Tarinat, joita kerromme

Olla oma itsensä

Kuvat: Satu

Aito ystävyys kestää erilaisuuden

Olen ajatellut olevani ihminen, jonka kanssa on ainakin periaatteessa helppo tulla toimeen. Olen oppinut mukautumaan ja ottamaan toisen huomioon ja yleensä tiedän, jos jotakin aihetta tulee välttää konfliktien välttämiseksi. 

Voisin sanoa olevani luonteeltani kiltti, ja että se on mielestäni hyvä asia. Jos ihmiset olisivat kiltimpiä toisilleen ja ympäristölleen, maailma olisi paljon parempi paikka. Uskon tähän vakaasti. 

Iän myötä olen kuitenkin ymmärtänyt myös sen, että liika mukautuvaisuus ja kiltteys voivat kääntyä itseään vastaan. Jos en koskaan ota puheeksi vaikeita aiheita tai kerro, miltä itsestäni oikeasti tuntuu, teen hallaa niin itselleni kuin muille. Silloin en anna itselleni tarpeeksi arvoa, vaan teen näkemykseni näkymättömiksi. 

Olen kenties viimeisten vuosien aikana parantanut taitoani ilmaista omia mielipiteitäni ja tuntemuksiani, vaikka aina se ei ole helppoa. Muutama vuosi sitten otin puheeksi erään kaverini kanssa ystävyytemme tilan, ja seurauksena se ihmissuhde päättyi. Tämä tapaus muistui mieleeni, kun vähän aikaa sitten kerroin eräälle kirjekaverilleni, mitä mieltä olen eräästä asiasta, vaikka tiesin hänen ajattelevan toisin. Kyseessä ei ollut mitenkään ystävyyteemme liittyvä asia, vaan mielipide yhteiskunnallisesta aiheesta. Uskoin useamman vuoden tiheähkön yhteydenpidon seurauksena muodostuneen ystävyyden kestävän erilaiset näkemykset, mutta väärässä olin. Hän katkaisi välit kanssani täysin. Olin sanonut, etten oleta hänen muuttavan mielipidettään, vaan ainoastaan hyväksymään sen, että näen asiat eri tavalla. Minun olisi kuulemma vain pitänyt pysyä hiljaa ja antaa asian olla. 

Mielestäni ystävyydessä tärkeintä on se, että kumpikin voi olla oma itsensä. Jos sanomisiaan on jo lähtökohtaisesti rajoitettava ilman rakentavan keskustelun mahdollisuutta, ollaan aika hataralla pohjalla. Myönnettäköön, etten itsekään hyväksynyt kirjeystäväni mielestäni suvaitsemattomia ajatuksia, mutta olin valmis hyväksymään sen, että ajattelemme eri tavoin. 

Hetken jo käväisi mielessä, että kannattiko uhrata muuten mukava kirjekaveruus asian vuoksi. Tiesin kuitenkin tehneeni oikein kun tunsin, että minusta olisi ollut epämukavaa olla ottamatta asiaa puheeksi. Minun täytyi saada tietää, voinko olla täysin avoin. 

Edellä mainitusta tapauksesta opin myös sen, että myös minulla on rajani sille, millaisia mielipiteitä siedän. Jos toinen toivoo pahaa tietyille ihmisille tai ihmisryhmälle, siinä näyttää menevän raja. Kaikkia ihmissuhteita ei ole tehty kestämään. Osa tulee elämäämme hetkeksi ja osa jäädäkseen. Uskon kuitenkin siihen, että jokainen kohtaamamme ihminen opettaa meille jotain. Tästä opin taas ainakin sen, että tahdon seistä omien arvojeni takana. Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät hyväksy toista sellaisena kuin hän on. Aito ystävyys kuitenkin kestää näkemyserot, elleivät ne ole täysin perustavanlaatuisia. 

Elämän varrella oppii onneksi tunnistamaan ne oikeat ystävät.

Kun kaikki näyttää samalta, mutta niin erilaiselta

On uudenkuun, ja siten uusien alkujen aika. 

Olen kävellyt kotikylän tuttuja katuja ristiin rastiin. Vieraillut rakkaiksi käyneillä luontopoluilla. Ketunleivät kukkivat runsaslukuisina taas siellä missä ennenkin. 

Ja silti kaikki näyttää erilaiselta. 

Tyhjensin eilen työpaikalla lokeroni sisällön kasseihin, ja heitin kauhtuneen talvitakin viimein roskiin. Sama pitäisi kai tehdä niille aivan liian puhki kulutetuille sormikkaille. On edessä lomautus- ja samalla työsopimuksen viimeinen viikko. Outoa, ja niin haikeaa... 

Taidan varustautua ensi viikon viimeiseen töissä piipahdukseen aurinkolasein – toivottavasti paistaa!

Kuten Vesterisen syksyn konserttikiertue on nimetty, aion luottaa siihen, että 

kaikki jatkuu hyvin.

Kuvat miusta: Pete