Lumenveiston SM-kilpailut Kuusankoskella

Kävin tänään aamupäivällä katsomassa, kuinka Lumenveiston SM-kisojen työt rakentuivat. Ihan valmiina en suurinta osaa ehtinyt näkemään, mutta toivotaan, että ne kestävät puistossa vielä pitkään kokematta ilkivaltaa ja plussakelejä! Hienoja ja mielikuvituksellisia ideoita oli iskelmä- ja (toimintasarjassa) lastenlauluteemoista löydetty.

Lapsille oli tehty myös liukumäki, ja paljon olikin lapsiperheitä liikkeellä. Mahtavaa, että tällainen tapahtuma järjestettiin, saatiin kylälle taas vähän elämää.

Vähempi parempi

Sattumaa tai ei, juuri kun pääsin edellisessä postauksessa sanomasta, että minulla menee tällä hetkellä elämässäni ihan mukavasti, tulin taas kipeäksi. Se tuntui ikään kuin muistutukselta siitä, että on eräs osa-alue, jonka suhteen olisi parantamisen varaa: vastustuskyky. Työympäristöni on sellainen, jossa heikko vastustuskyky muistuttelee itsestään epäsäännöllisen säännöllisesti, minulla ihan liian usein. Välillä alkaa huumori loppua, kun jatkuvasti on hengitystiet tukossa jostain suunnasta. Nyt olen nukkunut taas neljä yötä vasemmalla kyljellä, jotta happi kulkee rohisematta, ja herännyt joka yö melko tarkalleen ainakin kolmelta yskimään.

Nyt taitaa olla viimein aika ottaa vastuu omasta terveydestä. Siksi ajattelinkin olla ennakkoluuloton erilaisia asioita kohtaan ja kokeilla, mistä olisi itselleni hyötyä. Ihan näin alkajaisiksi olen alkanut pikkuhiljaa vähentää muun muassa lisätyn valkoisen sokerin ja maitotuotteiden käyttöä (maitoa sellaisenaan en ole vuosiin juurikaan tosin edes juonut). Ihan ehdoton en halua olla (esimerkiksi juhlat ym., runebergin tortut ja laskiaispulla!), sillä mielestäni siitä tulee vähän sellaista suorittamisen makua. Töihin en myöskään aio alkaa viedä omia eväitä, sillä se vain lisäisi stressiä, mikä ei myöskään ole vastustuskyvylle suotavaa. Olen myös jo vähän lueskellut, mitä esimerkiksi kiinalainen lääketiede kertoo aiheesta. Siinä on mielestäni monia asioita, joita voisi tarkastella ja ottaa huomioon etenkin ruokavalion osalta, mutta asia vaatinee vielä hieman lisää perehtymistä.

Karsimisintoni on viime päivinä ulottunut jälleen myös vaatekaapin puolelle. Niin ahdistavalta kuin se kuulostaakin, pari kassia lähtee taas kierrätykseen ja kirpparitavaroihin. Turhaksi jääneestä tavarasta luopuminen ei itsessään ahdista vaan se, että miten sitä onkin päässyt kertymään niin paljon. No, jotkut vaatteista olivat vuosia vanhoja eivätkä enää vastanneet tyyliäni (onko minulla sellaista? Hmm..), mutta silti. Minimalistia minusta ei taitaisi saada, mutta joskus tämä tavaramäärä vain alkaa ahdistaa. Siitä olen kirjoittanut ennenkin. Ongelmani taitaa olla liika kiintyminen. Mitä tehdä vaikka abihupparille, sirkusfestaripaidoille ja harrastusseurojen paidoille, joita en ole käyttänyt vuosiin ja tuskin käytänkään? Sitä en ole vielä päättänyt. Jos luovun niistä, luovunko myös muistoista? En tietenkään, mutta tällaisia tulee pohdittua. Jossakin, varmaankin KonMarissa, sanottiin, että tärkeät muistot säilyvät kyllä ilman niistä muistuttavia esineitäkin. 

Samaan syssyyn järjestelin myös epämääräisen kasan "tärkeitä papereita" järjestykseen kansioon. Tuntui, että ajatuksetkin olivat sen jälkeen paremmassa järjestyksessä. 

Ja karsiminen on itseasiassa jatkunut täällä digitaalimaailmassakin. Instagramissa lopetin joidenkin tilien seuraamisen, ja poistuin useimpien nettikauppojen sähköpostilistoilta. Näin säästän jatkossa myös aikaa ja vaivaa, ja todennäköisesti myös rahaa, kun "ohittamattomat tarjoukset" eivät pompsahda joka puolella näköpiiriini.

Tämän vuoden teemanahan minulla oli lyhyesti "voi hyvin". Näköjään tällä hetkellä se tarkoittaa sitä, että vähemmän on enemmän.

Ihmeitä nyt – Gabrielle Bernstein

Ihmeitä nyt – 108 pikakonstia sisäiseen rauhaan oli hyvin miellyttävä lukukokemus. Sen kirjoittaja Gabrielle Bernstein on yhdysvaltalainen kirjailija, puhuja, kundaliinijooga- ja meditaatio-opettaja. Kirja on kirjoitettu melko amerikkalaiseen tyyliin, mutta jos ei takerru siihen, monet sen vinkeistä ovat hyvinkin käyttökelpoisia. Pidän myös kirjan kantavasta ajatuksesta, että maailma tarvitsee lisää positiivisuutta ja "valonlähettiläitä", jotka säteilevät rakkautta ympärilleen. Kun ihmisten hyvä olo lisääntyy, pahuus vähenee ihan itsestään. 

Ajattelin jakaa kirjasta muutaman suosikkivinkkini ja ajatuksiani niistä:

#8 Positiivisissa soittolistoissa on voimaa
Vaikka en kuuntelekaan musiikkia välillä pitkiin aikoihin, tunnistan sen mieltä kohottavan tai rauhoittavan vaikutuksen. Huomaan kuuntelevani musiikkia enemmän etenkin haastavampina aikoina, ja tällaiseen tilanteeseen teinkin kerran soittolistan, jonka kuuntelu todellakin auttoi. Koen, että minulla menee nyt elämässäni aika hyvin, ja olisikin kiva tehdä myös tähän elämäntilanteeseen sopiva soittolista! Onko teillä ehdotuksia hyvänmielen kappaleista? Jumitun aina samoihin kappaleisiin, ja olisi kiva löytää joitakin uusia. 

#19 Ole lapsen kaltainen
Aikuisuus on täynnä suoritettavia tehtäviä ja velvollisuuksia. Joskus olisi hyvä ottaa mallia lasten uteliaisuudesta ja läsnäolosta. Ja mielikuvituksesta! Ihmetellä vaikka hyönteisiä ja yli lentäviä lintuja, rakentaa majoja ja kokeilla uusia asioita.

#37 Jaa valosi maailman kanssa
Meissä suomalaisissa on melkein kuin sisäänkirjoitettuna vaatimattomuus ja kynttilän pitäminen vakan alla. Omaa taitoa ja osaamista jopa piilotellaan, jottei vaikuttaisi liian ylpeältä. Kirjassa sanotaan, että "jos et tuo esiin omaa suurenmoisuuttasi siitä pelosta, että se saattaa karkottaa ihmisiä, unohdat kuinka kirkkaasti voit loistaa". Sisäänpäin katsominen, aitous ja ajan antaminen rakastamilleen asioille auttavat kirjan mukaan tässä asiassa, ja niiden lisäksi omien lahjojen jakaminen muiden kanssa. 

#39 Saavu paikalle
Tämä oli yksi lempiluvuistani kirjassa, niinkin yksinkertainen asia kuin paikalle saapuminen. Monesti vetoamme siihen, ettei ole aikaa, ja Bernstein vastaa tuohon toteamukseen, että onko meillä aikaa voida huonosti? Yksi hänen kundaliiniopettajistaan oli sanonut, että 90 prosenttia harjoituksesta on jo siinä, kun saapuu paikalle. Se auttaa pääsemään eteenpäin ja luomaan uusia tapoja. 

#67 "Puhu siitä, mitä rakastat, älä siitä, mitä vihaat"
Törmäsin tähän ajatukseen joitakin vuosia sitten, ja kun tarkemmin miettii, tällä on erityisen suuri merkitys siihen, millaista energiaa ihminen välittää eteenpäin. Kaikki me olemme energiaa, ja uskon siihen, että hyvä vetää puoleensa hyvää. Tähän minulla ei ole oikeastaan muuta lisättävää.  

♥

Epämukavuusalueella voi olla ihan hauskaakin

Epämukavuusalue on sanana sellainen, etten oikein tiedä, pidänkö siitä vai en. Siihen liittyy kuitenkin asia, johon olen viime aikoina jo vähän alkanut kiinnittää huomiota: itsensä ylittäminen. Se on nimittäin kokemus, jolla on hyvin voimaannuttava vaikutus! Minulla kun on vähän taipumusta hiihdellä niitä tuttuja latuja pitkin, jolloin välillä tuntuu, että asiat toistavat itseään.

Mutta arvaappa mitä! Tätä vuotta on kulunut vasta 13 päivää, ja olen ylittänyt itseni jo kahdesti. Ainakin. Jos jatkan tätä vauhtia, niin tänä vuonna on tuloillaan aika hieno määrä uusia kokemuksia. Ensimmäinen rohkeuden puuska sattui viikko sitten, kun työkaveri kutsui kanssaan saunomaan Tykkimäen Saunalle. Minulla oli ollut jo pitkän aikaa mielessä, että haluaisin kokeilla avannossa käymistä, joten ajattelin tilaisuuteni tulleen. Ja myöskin käytin sen tilaisuuden. Veden lämpötila oli ehkä pari astetta plussan puolella, samoin ilman, enkä päästänyt laiturin päässä olevia portaita alaspäin laskeutuasseni edes yhtään voimasanaa. Toisin kävi muutama vuosi sitten Kuusamossa, kun vesi oli kymmenen astetta lämpimämpää. Kokeilin yhteensä kolme kertaa, että onko tämä oikeasti näin helppoa, ja kivaa! Oli se. Tuli aika raikas ja jotenkin tosi suomalainen olo. Suosittelen muitakin kokeilemaan, niin Tykkimäen Saunaa kuin avantoakin.

Toisen kerran ylitin itseni tänään, ja tämä tehtävä oli huomattavasti vaikeampi kuin jääkylmän veden kohtaaminen. Liityin jokin aika sitten valokuvausaiheiseen Facebook-ryhmään, jonne tulee vuoden ajan joka viikko uusi tehtävä, jonka jokainen voi halutessaan suorittaa. Tämän viikon haasteena oli tehdä itsestään esittelyvideo, ja jakaa se ryhmässä. Alkuviikosta ajattelin, että tuota en ainakaan tee, no way. Viikon edettyä mietin, että mitä jos sittenkin... Ja tänään sitten tein elämäni ensimmäisen "selfievideon", jossa puhun, ja vieläpä englantia, ja jaoin sen ryhmään, jossa on tällä hetkellä 1240 ihmistä ympäri maailmaa. Heistä monet ovat myös ammattikuvaajia. Itsensä videokuvaaminen nykypäivänä ei ole monelle kummoinenkaan juttu, mutta minulle on. Ensinnäkin, oman äänen kuuleminen videolta on kamalaa. Toiseksi, ajattelen kuulostavani ja näyttäväni luonnottomalta. Kolmanneksi, kirjoitan englantia ihan hyvin, mutta puhuminen onkin sitten asia erikseen. Mutta, minä tein sen, eikä mitään pahaa tapahtunutkaan! Ainakaan vielä, heh...

Muutama päivä sitten laitoin myös yhdelle paikalliselle joogastudiolle viestiä, että onko rautakankialoittelijoille tulossa esimerkiksi mitään viikonloppuworkshoppia, jossa saisi vähän tuntumaa lajiin. Kuulemma jotain on suunnitteilla ihan lähiaikoina, joten toivotaan, että aikataulut sopivat kohdilleen! Koen tuollaiselle tunnillekin osallistumisen itsensä ylittämiseksi, sillä monen vuoden suunnitteluista huolimatta en ole edelleenkään saanut sitä aikaiseksi. 

Olisi mielenkiintoista kuulla, miten sinä olet ylittänyt itsesi viime aikoina? Tai aiot ylittää tulevaisuudessa? 

Mukavaa viikonloppua!

Arki alkaa

"Mitä?"

"Ai joululomako on ohi..?" 

"Älä nyt hulluja puhu!"

"Jos olen tässä vielä pari päivää, niin ei kai kukaan huomaa..?" 

Ehkä  loman loppuminen on ihan hyväkin asia, niin saan taas vähän rutiinia tähän arkeen. Vielä kun muistan huomenna herätä ajoissa, niin kaikki ok!

Memento mori

"Elämää ei tule koskaan pitää itsestäänselvyytenä. Ihminen, joka muistaa kuolevansa, uskaltaa rohkeammin myös elää."

Maaret Kallio 3.1.2018

Haluaisin ajatella tätä jonkinlaisena hyvän mielen blogina, ja sitten päädyn kirjoittamaan kuolemasta. Se on ehkä sellainen aihe, jonka kohtaamista välttelen muutenkin –vaikkei pitäisi. Nyt olen parin päivän sisällä törmännyt kyseiseen teemaan jo kolmen eri kirjoituksen kautta, joten ajattelin sen olevan jonkinlainen merkki siitä, että tästä on nyt kirjoitettava.

Ensimmäinen teksti, jossa aiheeseen törmäsin, oli oma kirjoitukseni. Pidin nuorempana suljettua nettipäiväkirjaa, jonka postauksia päädyin lueskelemaan muistettuani yllätyksekseni vielä tunnuksetkin. En ollut varma, onko kyseistä sivustoa enää edes olemassa, mutta olihan se. Parina viimeisenä vuotena kirjoittelin sinne harvakseltaan, ja viimeinen juttu on vuodelta 2010. Silloin kirjoitin:

"Elämä.

Mitä tuohon viisi kirjainta käsittävään sanaan mahtuu?
Sitä, mitä teemme siitä.
Se ei ole ikuista.
Se ei kestä kaikkea.
Silti se on kaikki, mitä meillä on.
Tieteen valossa ainakin.

Kuinka pystyisi elämään niin, että kun lähdön hetki koittaa, voi lähteä ilolla, ajattelematta, että eipä ollut kummoinen reissu?

Tätä mietin, kun sain kuulla, että eräs nuori tyttö kohta kuolee. Vielä vuosi sitten oli täynnä elämäniloa ja kadehdittavaa energiaa.
Vaikken häntä tunne kovin hyvin, silti se riipaisee. Eihän hän ehdi kokea edes yläastetta, ensimmäistä seurustelusuhdetta, omaa asuntoa, rakkautta.

Miksi me ihmiset valitamme tylsää elämää?
Miksi minäkin teen välillä niin?
Miksi me emme tee elämästä sellaista, kuin haluaisimme sen olevan?

Saamattomuutta?
Kaavoihin kangistumista?
Pelkoa?"

Saamattomuus, kaavoihin kangistuminen ja pelko. Nuo ovat ainakin omat haasteeni, jotka tunnistan hyvin. Kyseinen tekstini jatkui haaveilla, joita haluaisin toteuttaa. Ne luettuani mieleni teki vähän henkisesti ravistella itseäni, sillä siellä ne samat Lappi ja Islanti olivat jo silloin. Luulisi, että kahdeksassa vuodessaolisi edes jotain ehtinyt. Olin kirjoittanut jotain myös koalakarhuista ja apinoista, enkä puhu nyt eläintarhoista. 

Tietyille haaveille konkreettinen este on tietysti myös raha, vaikka joku muuta väittäisikin. Ei koalakarhuja lähdetä katsomaan ihan laihalla lompakolla. Ja jossain takaraivossa kaikuvat myös ne kommentit, ettei rahaa tulisi tuhlata turhuuksiin, kuten matkusteluun. Itse en ole tätä mieltä, mutta tietyt henkilöt ovat. Ja vaikka tiedostaisikin sen, ettei elä kenenkään muun elämää vaan omaansa, jollain tapaa muiden ajatukset kuitenkin vaikuttavat. Siitä minun pitäisi pyrkiä vieläkin enemmän pois.

Toisaalta kyse on myös priorisoinnista. Kävin pari vuotta sitten valokuvauskurssin, jonka hinta vaikutti äkkiseltään aivan liian korkealta, mutta jostain rahat löytyivät silti. Viime syksynä ostin uuden kamerarungon (pitkän säästämisen jälkeen), jonka hinnalla olisi varmasti päässyt ainakin sinne Lappiin. Seuraava säästökohde on uusi objektiivi, jonka hinnalla tekisi myös jonkin pienen reissun. Ehkä sen objektiivin jälkeen alan sitten säästää niihin matkoihin, saanpahan ainakin sitten hyviä kuvia matkakohteista. ;)

Maaret Kallio kysyy tämän päivän kolumnissaan, että "miten eläisit juuri nyt, jos tietäisit kuolinpäiväsi"? Mikä tekisi elämästä merkityksellistä? Jutussa on mielenkiintoinen näkökulma siitä, että olisi helppoa vastata, jos aikaa olisi viikko, mutta huomattavasti vaikeampaa, jos aikaa olisi viisi vuotta. Totta, vaikken olekaan ikinä ajatellut asiaa noin. Itselleni merkityksellisen elämän tekisi omien arvojeni mukaan eläminen, ja siihen liittyisi myös rakkauden näkeminen ja vaaliminen jokapäiväisessä arjessa. Sillä jos tekee asioita rakkaudesta käsin, on jo hyvällä polulla. Viettäisin paljon aikaa läheisten ihmisten kanssa ja yrittäisin parantaa yhteyksiä heihin, jotka tuntuvat etäisiltä. Säästäisin myös sitä rahaa matkustuselämyksiä varten. Ja viettäisin paljon aikaa luonnossa ja eläinten parissa. Haluaisin myös sanoa haluavani kokea äitiyden, mutten tiedä, pystyisinkö jättämään lasta äidittömäksi. Kissan ottaisin, jos tietäisin, että se saa jatkaa hyvää elämää vielä jälkeenpäinkin. Sillä eihän elämässä ole paljonkaan mitään parempaa, kuin kehräävä kissa mahan päällä. Ja ai niin, tekisin myös viimeinkin sen valokuvakirjan (ellen olisi jo aiemmin tehnyt), sillä olisihan se mukava jättää jotain konkreettistakin jälkeensä ja työskennellä sellaisen asian parissa, jota rakastaa. Tiivistettynä yrittäisin elää niin, että maailma jäisi vähän kauniimmaksi paikaksi elää.  

Eilen luin facebookista, kuinka eräs opiskeluaikainen tuttuni kertoi jättäneensä vakipaikan viiden vuoden lähes taukoamattoman työnteon jälkeen, ja tekevänsä tilaa omille haaveilleen. Arvostan. Sillä juuri siitä tässä kaikessa on kyse: elää siten, että voi hyvin. Silloin säteilee hyvinvointia myös ympäristöönsä.

Ja perhosvaikutus on lähtenyt liikkeelle.

Until the spell is broken

Valokuvauksessa on se hieno puoli, että sen varjolla voi vaikka hetken leikkiä prinsessaa vaikuttamatta ihan pöhköltä. Vaikka kyseessä olisi vain pieni omassa olohuoneessa toteutettu kuvaushetki. Ja vaikkei olisikaan luonnostaan ulkonäöllisesti perinteistä prinsessatyyppiä. Ja vaikkei ole varma, pystyykö muuntautumaankaan sellaiseksi.

Ja se onnistumisen ilo, kun lopulta muutama ruutu osoittautuukin ihan onnistuneeksi. Lopulta taika raukeaa, mutta kuvat jäävät. Muistutuksena siitä, että kuka vaan voi halutessaan olla hetken prinsessa. 

Taikaa on.

Vuodenvaihteessa

Uudestavuodesta on jotenkin tullut sellainen juhla, jonka vietän kotona, ja monesti yksin. Käyn ehkä illalla katsomassa Kymijoen varrella ilotulitusta ja palaan kotiin. Niin eilenkin. Vaikka kliseiseltä kuulostaakin, vuoden vaihtuminen on aina sellainen taitekohta, jolloin on ehkä ihan hyväkin ihan itseksensä reflektoida mennyttä vuotta ja pohtia nykyhetkeä. Miettiä sitä, mitä elämältään kaipaa ja mikä on hyvin jo nyt.

Minulla on ollut tapana kirjoittaa paperipäiväkirjaan edes jotain kuluneesta vuodesta, sanoa heippa ja toivottaa uusi vuosi tervetulleeksi. Edellinen merkintä päiväkirjassa näkyi olleen toukokuulta, joten aika harvassa on kirjoittaminen ollut. Mutta tästä perinteestä pidän kiinni.

Ja nyt kun tavoista aloin puhumaan, nostin tälle vuodelle myös pakasta yhden kortin. Kortiksi valikoitui compassion, myötätunto. Tällaisten korttien mukana tulee yleensä pieni vihko, jossa on jokaisesta kortista lisää ajatuksia. Tämän kortin kohdalla puhuttiin lempeydestä (joka päätyi myös siihen aarrekarttaani) ja siitä, että olisi muistettava kohdella itseään –ja muita– hyvin niin ajatuksin, sanoin kuin teoin. Ja ennen kaikkea, olla rehellinen itselleen. 

Illalla kaikkia kivoja juttuja tehtyäni ja näitä ajatuksia pyöriteltyäni mieleeni laskeutui sellainen mukavan rauhallinen olo. Tunnen, että tässä vuodessa on potentiaalia. Ja minussa on potentiaalia. Seuranani tänä vuonna on myös tänään aloittamani Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirja, jonka ensimmäisen viikon tehtäviin tartuin aamulla innolla. Toivottavasti kirja ei vuoden aikana unohdu, niin kuin tällaisille projekteille on välillä tapana käydä. Mutta jos niin käy, se ei onneksi haittaa. Ainahan sitä voi myöhemminkin täyttää, ja jokainen päivä on uusi mahdollisuus. 

Hyvä tästä tulee!