keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Ennen ajattelin, että...

 








Nuorempana sitä ajatteli, että kolmekymppisenä olisi jo hahmottunut selvä suunta elämälle. Voin kertoa sen verran, että ei ole. Ihan viime aikoinakin olen alkanut kyseenalaistaa tiettyjä asioita, vanhoja ajatusmallejani sekä toimintatapojani ja yleisesti hyväksytyn "kunnollisen elämän" normeja. Asioita, joita pitkään pidin tavanomaisina ja tavoiteltavina. Ymmärsin, että olin asettanut itselleni sääntöjä perustuen ajatuksiin, jotka eivät ole omiani. 

Uskoin, että minun pitäisi tavoitella kokoaikaista työtä, jotta voisin ostaa tavaroita, joita en tarvitse tai edes ehtisi käyttää, koska olisinhan koko ajan niin kiireinen eli tärkeä ihminen. 

Uskoin, etten voisi vaihtaa alaa, koska opiskelin monta vuotta ammattikorkeakoulussa saadakseni tämän tutkinnon.

Uskoin, että minun tulisi toimia tietyllä tavalla, koska olen aina ennenkin toiminut niin ja haluta edelleen asioita, joita joskus halusin. 

Nyt haaveilen lyhyemmästä työviikosta jollakin uudella alalla. Kohtuullisesta ja hitaasta elämästä, jossa on tilaa luovuudelle, itsensä kehittämiselle ja läsnäololle – niille tärkeille asioille ja ihmisille. Elämästä, jolloin illat ja lauantait eivät mene vain työpäivistä toipumiseen sohvan pohjalla ja sunnuntait sen miettimiseen, että menipä viikonloppu taas nopeasti. Siitä, ettei tarvitsisi haaveilla eläkeiästä, jolloin saisi luvan kanssa viettää haluamanlaistaan elämää, vaan että voisi elää sitä jo nyt. 

Hups, saikohan tuota nyt edes sanoa ääneen. Koen ylläolevan haaveen kuitenkin merkitykselliseksi oman hyvinvointini kannalta niin lyhyellä, kuin pitkälläkin tähtäimellä. 

Vielä kun keksisi, että mikä ala/ammatti/työ tämän mahdollistaisi. Työ, jonka kokisin merkitykselliseksi ja arvojeni mukaiseksi, mutta joka ei kuormittaisi liikaa, ja jossa palkka kuitenkin riittäisi lyhyempää viikkoa tehdessä. Tähän jos keksisin vastauksen vielä tämän vuoden puolella, niin olisin aika iloinen! 




torstai 17. syyskuuta 2020

Tavaran vähentäminen on vapauttavaa ja opettavaista

Luin tässä aikani kuluksi maaliskuisen postaukseni, jonka olin kirjoittanut kirpparirupeaman jälkimainingeissa. Sanoin, että "tämän rupeaman myötä minun on entistä helpompi mennä kaupassa, netissä ja myös kirppareilla tavaroiden ohi, sillä en halua lähteä näin suureen projektiin ihan heti uudestaan. Kaikkea kaunista ja kivaa ei tarvitse omistaa". Aika hyvin olen pystynytkin jättämään ostamatta, vaikka ihan täydellisessä ostolakossa en tokikaan ole ollut. 

Sen sijaan luulin todellakin, että olimme alkuvuodesta käyneet läpi tavarat säästettävien ja karsittavien osalta niin hyvin kuin mahdollista. Toukokuussa tavaroita muuttoa varten pakatessamme ja sitten laatikoita purkaessamme meinasi silti ihan hiki tulla – ja tulikin. Päädyimmekin aika pian viemään tarpeettomaksi katsomaamme tavaraa paikalliseen Goodwill-myymälään. 


Pitkään kesällä ajattelin, että nyt ainakin on kaikki tavarat sellaisia, jotka haluamme pitää. Mutta muutaman viime viikon aikana on jostain mystisesti ilmestynyt noin kirpparipöydällinen tavaraa, jota täytyisi saada eteenpäin. Eli vaikka maaliskuussa en ihan heti ollut valmis lähtemään projektiin uudestaan, tässä sitä taas ollaan. Ongelma on kuitenkin se, että täällä Porvoossa ei tunnu olevan niin hyviä itsepalvelukirppareita kuin Kouvolassa. Voikin olla, että kun tarpeeksi kauan katselemme erinäisiä nyssäköitä nurkissa, lahjoitamme suurimman osan, ja kenties "parempien tavaroiden" osalta on tutustuttava facebook-kirppareiden ihmeelliseen maailmaan..

Miksi kirjoitan tästä taas? Ehkä siksi, että tavarat ovat olleet viime aikoina tästä nimenomaisesta syystä paljon mielessä. Huomaan myös tapahtuvan muutosta siinä, kuinka suhtaudun tavaroihin. Olen ollut pienestä asti ihminen, joka kiintyy helposti tavaroihin ja etenkin niiden mukanaan tuomiin muistoihin. Ja eihän nyt muistoja voi hävittää! Onhan tämäkin kippo sentään joskus kissankumminkaimalta saatu tai tämäkin akryylikarvalankahuivi omin pikku kätösin joskus 15 vuotta sitten neulottu. 

Nyt osaan jo paremmin katsoa esineitä enemmän sillä silmällä, pidänkö niistä itse vai olenko vain kuvitellut pitäväni. Tai pidänkö niistä kiinni niihin liitettyjen tunteiden vuoksi, vaikken edes erityisemmin pitäisi niistä. Kuvittelin esimerkiksi pitäväni kovastikin Iittalan Kastehelmi -tuikkukupeista, ja kauniita ne toki ovatkin. Todellisuudessa en kuitenkaan oikeastaan koskaan käytä niitä (toisin kuin saman sarjan pieniä jälkiruokakulhoja, joista pidän kovasti), vaan valitsen jonkun muun. Ja kun ottaa huomioon sen, että poltan yleensä yhtä kynttilää kerrallaan, en tarvitse kymmentä erilaista tuikkua. Kaksi Kastehelmeä löytyy nyt siis kirpparitavaroiden joukosta. 



Tavaroista luopuminen tuntuu vapauttavalta. Ja kun sitä on tehty nyt pikkuhiljaa eikä kertarysäyksellä, aina oppii itsestään jotain uutta. On pohdittava, olenko sellainen ihminen, joka käyttää tällaista esinettä tai asiaa. Vaikka edellisellä katsauksella onkin vielä kuvitellut olevansa kastehelmituikkuihminen, seuraavalla kerralla voi huomata ja myöntää, ettei olekaan. Tavaroita käsissään pidellessä tulee myös kohdanneeksi omat arvonsa ja pohtineeksi sitä, mihin rahansa ja aikansa haluaa käyttää. Haluanko käyttää aikaani useiden koriste-esinekokoelmien siirtelyyn, jotta saan pölyt pyyhityksi, vaikka en ollenkaan pidä siitä hommasta (aikaa kuluu)? Haluanko tulevaisuudessa asua aina vain isommassa asunnossa, jotta saan vuosien varrella kertyneet tavarat pidettyä järjestyksessä (rahaa kuluu ja myös aikaa sen hankkimiseen)? Se, että tavaran on kerran hankkinut tai saanut, ei siis tarkoita, etteikö siitä huolehtiminen veisi aikaa, rahaa ja tilaa myös jatkossa. 

Nyt joku ehkä tämän luettuaan luulee, että olemme alkaneet minimalisteiksi. Emme ole kyllä lähelläkään sitä pistettä, ja ehkemme koskaan tule olemaankaan, ainakaan siinä mielessä, miltä minimalismin ajatellaan stereotyyppisesti ulospäin näyttävän lähes tyhjine koteineen. Vaikken kovin oppinut asiassa vielä olekaan, ajattelen minimalismin tarkoittavan laajemmin itselleen tärkeiden asioiden ja arvojen tiedostamista ja niiden priorisoimista omassa arjessaan. Tämä taas ulottuu materian lisäksi muihinkin elämän alueisiin ja onkin jo ihan toisen pohdinnan paikka. 


Lue myös:

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Kuukkeli






Varislinnut ovat niin kauniita ja viisaita, rakastan niitä kaikkia! Korppi ja varis ovat suurimmat suosikit, mutta kyllä harakan ja närhen höyhenpuvut saavat minut aina niitä ihailemaan, ja naakkojen puuhailu kaupunkien keskustoissa on varsin mielenkiintoista katsottavaa. Kuukkelin olen nähnyt vain pari kertaa, ja se lienee näistä Suomen lajeista söpöin! Mustavaris ja pähkinähakki ovat sen sijaan itselleni vieraampia lajeja, enkä ole varma olenko edes nähnyt niitä. 

Ihania, ilmeikkäitä lintuja. Koen jonkinlaista sielujen yhteyttä niiden kanssa. 


sunnuntai 30. elokuuta 2020

Kesän taianomaisin aamu








Pieni Karhunkierros









Pieni Karhunkierros, Oulangan kansallispuisto

Tekisi mieli vain jättää nämä kuvat tähän, sillä mitkään sanat eivät ehkä kuvaa tarpeeksi tämän heinäkuisen aamun kauneutta Pienellä Karhunkierroksella. Ystäväni kanssa tuijottelimme sumua ja sen liikkumisen myötä muuttuvaa maisemaa noin tunnin verran luonnon ääniä kuunnellen. Tällainen hidas retkeily on erityisesti mieleeni, kun on aikaa pysähtyä usein ihmettelemään ja ihailemaan. 

Tämä kyseinen reitti on todella suosittu ja päiväsaikaan omaan makuuni turhankin ruuhkaisa, mutta aikaisin aamusta tapasimme reitillä vain muutaman aamulenkkeilijän ja hieman uneliaan näköisen poron, jolla ei ollut kiire mihinkään. 

Ehdottomasti yksi kesän parhaista hetkistä ja retkistä.




keskiviikko 19. elokuuta 2020

Pieniä hyviä, ilahduttavia hetkiä ja asioita


Mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmempi olen siitä, että pienet ilon hetket luovat arjen suurimmat ilot. Minulla on jossain vuosia sitten ostettu metallinen kylttikin, jossa lukee "Little things make big days". Kliseistä ehkä, mutta yllättävän helposti moni tämän asian unohtaa. Silloin pienet ilot jäävät helposti pettymysten ja toisaalta suurien toiveiden jalkoihin, eikä elämässä (mukamas) tapahdu ikinä mitään hyvää ja kaikki on enemmän tai vähemmän pielessä. Jos alkaa tuntua tuolta, kannattaa vaikka hetkeksi päivittäin pysähtyä miettimään, mitä ilon ja kiitollisuuden aiheita päivästä on löytynyt. 


Tähän postaukseen sain inspiraation astu harhaan -blogin Ilahduttavia asioita -tekstistä ja Maaret Kallion uudesta kolumnista, jossa käsitellään juurikin näiden pienien asioiden merkitystä onnellisuudelle. Kallio kirjoittaa, että "yksi vahvuuksistani on lapsesta saakka ollut taipumus havaita, tunnistaa ja tuntea pieniä suuria hetkiä. Siinä missä herkkyys hienoisten sävyjen ilmapiirille, toisille ja ympäristölle on toisinaan raskasta, se on myös loputon voiman lähde." Noihin sanoihin pystyn hyvin samaistumaan. Vaikka pienten ilahduttavien asioiden huomaaminen onkin itselleni luontaista, tiedän, että niiden näkyväksi kirjoittaminen on silloin tällöin ihan paikallaan. Siksi ajattelinkin tehdä pienen listan viime aikoina ilahduttaneista asioista.

ystävän vierailu kylässä ja kultaköynnöksen (Njoy nimeltään) alun lahjaksi saaminen
sydämen muotoisen katukiven löytäminen vanhasta kaupungista
kuvausretki toisen ystävän kanssa meren äärelle ilta-auringon pehmeissä väreissä
kalliolla ja kivillä kävely paljain jaloin


aaltojen mukaan liikkuvien levien katselu veden alla ja kivien reunoilla, lähes meditatiivista
pyöräillessäni Haminassa sudenkorento lensi pitkään vierelläni
sisälle eksynyt perhonen, jonka otin käsieni väliin vapauttaakseni sen ikkunan raosta

marjojenpoimintaretket
lähipuistossa punertamaan alkavat hortensiapensaat
tähtitaivaan ja otavan näkeminen pitkästä aikaa

avoimen amk:n mindfulness-kurssin (5op) hyväksytty tekeminen loppuun
innostuminen ja onnistumisen ilo uudesta käsityötekniikasta, makrameesta
kansalaisopiston kursseille ilmoittautuminen (ja toivon pitäminen yllä, että ne myös toteutuvat)
X-filesien katsominen uudestaan, sillä Mulder ja Scully <3
kauniin kappaleen löytäminen, joka on soinut päässäni ilmestymisestään asti (Gealdýr – Yggdrasill)



Kuvat miusta: Satu