Tavaran vähentäminen on vapauttavaa ja opettavaista

Luin tässä aikani kuluksi maaliskuisen postaukseni, jonka olin kirjoittanut kirpparirupeaman jälkimainingeissa. Sanoin, että "tämän rupeaman myötä minun on entistä helpompi mennä kaupassa, netissä ja myös kirppareilla tavaroiden ohi, sillä en halua lähteä näin suureen projektiin ihan heti uudestaan. Kaikkea kaunista ja kivaa ei tarvitse omistaa". Aika hyvin olen pystynytkin jättämään ostamatta, vaikka ihan täydellisessä ostolakossa en tokikaan ole ollut. 

Sen sijaan luulin todellakin, että olimme alkuvuodesta käyneet läpi tavarat säästettävien ja karsittavien osalta niin hyvin kuin mahdollista. Toukokuussa tavaroita muuttoa varten pakatessamme ja sitten laatikoita purkaessamme meinasi silti ihan hiki tulla – ja tulikin. Päädyimmekin aika pian viemään tarpeettomaksi katsomaamme tavaraa paikalliseen Goodwill-myymälään. 

Pitkään kesällä ajattelin, että nyt ainakin on kaikki tavarat sellaisia, jotka haluamme pitää. Mutta muutaman viime viikon aikana on jostain mystisesti ilmestynyt noin kirpparipöydällinen tavaraa, jota täytyisi saada eteenpäin. Eli vaikka maaliskuussa en ihan heti ollut valmis lähtemään projektiin uudestaan, tässä sitä taas ollaan. Ongelma on kuitenkin se, että täällä Porvoossa ei tunnu olevan niin hyviä itsepalvelukirppareita kuin Kouvolassa. Voikin olla, että kun tarpeeksi kauan katselemme erinäisiä nyssäköitä nurkissa, lahjoitamme suurimman osan, ja kenties "parempien tavaroiden" osalta on tutustuttava facebook-kirppareiden ihmeelliseen maailmaan..

Miksi kirjoitan tästä taas? Ehkä siksi, että tavarat ovat olleet viime aikoina tästä nimenomaisesta syystä paljon mielessä. Huomaan myös tapahtuvan muutosta siinä, kuinka suhtaudun tavaroihin. Olen ollut pienestä asti ihminen, joka kiintyy helposti tavaroihin ja etenkin niiden mukanaan tuomiin muistoihin. Ja eihän nyt muistoja voi hävittää! Onhan tämäkin kippo sentään joskus kissankumminkaimalta saatu tai tämäkin akryylikarvalankahuivi omin pikku kätösin joskus 15 vuotta sitten neulottu. 

Nyt osaan jo paremmin katsoa esineitä enemmän sillä silmällä, pidänkö niistä itse vai olenko vain kuvitellut pitäväni. Tai pidänkö niistä kiinni niihin liitettyjen tunteiden vuoksi, vaikken edes erityisemmin pitäisi niistä. Kuvittelin esimerkiksi pitäväni kovastikin Iittalan Kastehelmi -tuikkukupeista, ja kauniita ne toki ovatkin. Todellisuudessa en kuitenkaan oikeastaan koskaan käytä niitä (toisin kuin saman sarjan pieniä jälkiruokakulhoja, joista pidän kovasti), vaan valitsen jonkun muun. Ja kun ottaa huomioon sen, että poltan yleensä yhtä kynttilää kerrallaan, en tarvitse kymmentä erilaista tuikkua. Kaksi Kastehelmeä löytyy nyt siis kirpparitavaroiden joukosta. 

Tavaroista luopuminen tuntuu vapauttavalta. Ja kun sitä on tehty nyt pikkuhiljaa eikä kertarysäyksellä, aina oppii itsestään jotain uutta. On pohdittava, olenko sellainen ihminen, joka käyttää tällaista esinettä tai asiaa. Vaikka edellisellä katsauksella onkin vielä kuvitellut olevansa kastehelmituikkuihminen, seuraavalla kerralla voi huomata ja myöntää, ettei olekaan. Tavaroita käsissään pidellessä tulee myös kohdanneeksi omat arvonsa ja pohtineeksi sitä, mihin rahansa ja aikansa haluaa käyttää. Haluanko käyttää aikaani useiden koriste-esinekokoelmien siirtelyyn, jotta saan pölyt pyyhityksi, vaikka en ollenkaan pidä siitä hommasta (aikaa kuluu)? Haluanko tulevaisuudessa asua aina vain isommassa asunnossa, jotta saan vuosien varrella kertyneet tavarat pidettyä järjestyksessä (rahaa kuluu ja myös aikaa sen hankkimiseen)? Se, että tavaran on kerran hankkinut tai saanut, ei siis tarkoita, etteikö siitä huolehtiminen veisi aikaa, rahaa ja tilaa myös jatkossa. 

Nyt joku ehkä tämän luettuaan luulee, että olemme alkaneet minimalisteiksi. Emme ole kyllä lähelläkään sitä pistettä, ja ehkemme koskaan tule olemaankaan, ainakaan siinä mielessä, miltä minimalismin ajatellaan stereotyyppisesti ulospäin näyttävän lähes tyhjine koteineen. Vaikken kovin oppinut asiassa vielä olekaan, ajattelen minimalismin tarkoittavan laajemmin itselleen tärkeiden asioiden ja arvojen tiedostamista ja niiden priorisoimista omassa arjessaan. Tämä taas ulottuu materian lisäksi muihinkin elämän alueisiin ja onkin jo ihan toisen pohdinnan paikka. 

Lue myös:

Selkeyttä, kiitos

Selkeyttä, kiitos

Kirjoitin vähän aikaa sitten siitä, miten vuosien varrella kertyneet tavarakasat olivat alkaneet ahdistaa. Nyt osa on myyty kirpparilla, ja myymättä jääneet lahjoitettu paikalliseen kierrätysmyymälään. Tuntuu jo vähän selkeämmältä, vaikka luulenkin, että tässä kevään mittaan vielä jotakin lähtee kiertoon. 

Tavarasta eroon pääseminen on todella aikaa vievää! Kirpparillakaan myydessä ei riitä se, että viet tavarat ja tietyn ajan päästä haet ne pois. Ensin täytyy varata pöytä, eli löytää sopiva aika kalenterista. Sitten on etsittävä turhat tavarat, hinnoiteltava ne ja kiinnitettävä laput, kuljetettava ne kirppikselle ja käytävä lähes päivittäin järjestelemässä pöytä ihmisten tonkimisen jäljiltä. Vielä lopuksi on haettava myymättä jääneet tavarat pois, mutta tilityksen saa noutaa vasta seuraavana päivänä. Sitten on irroitettava hintalaput ja mietittävä, mitä tehdä ylijääneille, ja kuljetettava tai säilöttävä ne vielä johonkin. 

Saimme myytyä enemmän kuin mitä ajattelin (halvat hinnat edesauttoivat tätä), mutta silti vain reilu puolet vajaasta 200:sta tuotteesta. Jos ajattelen, että olisin alkanut myymään näitä nettikirpparilla yksittäin tai pienissä erissäkään, niin huhhahheijaa... Itsepalvelukirppari oli tässä kohtaa paras ratkaisu, ja saimme vaivannäöstä vielä vähän rahaakin. 

Tämän rupeaman myötä minun on entistä helpompi mennä kaupassa, netissä ja myös kirppareilla tavaroiden ohi, sillä en halua lähteä näin suureen projektiin ihan heti uudestaan. Kaikkea kaunista ja kivaa ei tarvitse omistaa. Ja vaikka kirpparit ovat mielestäni hyvä asia, surettaa silti nähdä niillä niin paljon tavaraa, jota kukaan ei oikeasti enää halua. Itsekin laitoimme kahdelle viimeiselle päivällä pöytään vielä -50% lapun, mutta silti kotiin piti tuoda vielä kolme kassillista tavaraa. Ja myös uuden tavaran harkitsematta ostamisen oikeuttaminen sillä ajatuksella, että "no tämänhän voi sitten myydä kohta eteenpäin" (esim. pikamuoti) tuntuu kestämättömältä etenkin ekologiselta kannalta. Siksi kirpparit herättävät myös vähän ristiriitaisia ajatuksia.

Konkreettisten tavaroiden vähentämisen lisäksi olen selkeyttänyt elämääni myös muilla pienillä tavoilla. Ovessa jo useita kuukausia ollut "ei mainoksia"-lappunen on helpottanut elämää monella tavalla. Ensinnäkään ei kerry niin paljon paperiroskaa kannettavaksi paperinkeräykseen, eikä myöskään synny spontaaneita ostohaluja vain siksi, kun nyt saa niin halvalla. Samasta syystä olen myös poistunut useimmilta kaupallisilta sähköpostilistoilta – ja myös siksi, että tupaten täynnä oleva sähköposti alkoi vain ärsyttämään ja viemään turhaan aikaan.

Myöskään instagramini ei ole säästynyt selkeyttämiseltä. Vaihdoin niin sanotun "arkitilini" yksityiseksi poistaen samalla seurattavia tilejä ja myöskin seuraajia. Ne syyt, miksi tilini aiemmin julkisena pidin, eivät ole enää niin relevantteja kuin aiemmin. Halusin myös saada itselleni kontrollin siihen, ketkä arkisia asioitani voivat nähdä. Blogi ja valokuvausinstani ovat kuitenkin edelleen julkisia ja ajattelin, ettei kaiken tarvitse olla. Instagramista puheen ollen, pyrin pitämään päivittäisen käyttöaikani alle puolessa tunnissa. Aina se ei onnistu, mutta nyt jo paremmin kuin ennen. Haluan vapauttaa käteni ja mieleni tekemään järkevämpiä asioita tai vain olemaan päättömän selailun sijaan.

Nämä kaikki edellä mainitsemani keinot edistävät myös mielen selkeyttä, jota etenkin nyt tunnun tarvitsevan, kun tulevaisuudessa on niin monta isoa kysymysmerkkiä. Siksi noiden selkeyttämistoimien lisäksi arkeeni on muutaman kuukauden kuulunut myös erilaiset syvähengitys- ja mielikuvaharjoitukset, epäsäännöllisen säännöllisesti. Syvähengityksen ja meditoinnin hyödyt ovat kiistattomia ja innolla odotankin, miten ne omalta osaltaan parantavat elämänlaatua myös pitkän ajan kuluessa.

Ihanaa päivää sinulle! 

Lue myös:

Yksinkertaistamisesta – kun tavarapaljous ahdistaa

Yksinkertaistamisesta – kun tavarapaljous ahdistaa

Joululomalla kävin läpi lähes kaikki omat tavarani yksitellen. Luulin tehneeni niin jo aiemmin aika perusteellisesti ja siksi uskoin, ettei olisi enää paljonkaan pois laitettavaa. Toisin kävi, sillä kirpparille, kierrätykseen ja roskiin lähti tai on lähdössä useampi kassillinen tavaraa. Tein päiväkaupalla töitä, että pääsin edes tähän pisteeseen, ja nyt tuntuu, että se varsinainen työ vasta alkaa. Ajattelimme varata jostakin kirpparipöydän ainakin kerran, ja hikoiluttaa jo valmiiksi se hinnoitteluprosessi. Voikin olla, että myymättömät tavarat viemme lopuksi ilmaiseksi jonnekin. Ei sinänsä ihan hyviä, käyttökelpoisia asioita viitsi roskiinkaan heittää.

Kulutustottumukseni ja ajatukseni kuluttamisesta ovat etenkin  viimeisen parin vuoden aikana muuttuneet. Melkein hävettää se, kuinka paljon tavaraa on vuosien varrella tullut haalittua. Tunnustan, että joitakin vuosia sitten hain ostamisella sisältöä elämään, vaikkei ilo kovin pitkäaikaista ollutkaan. Ja toisaalta kivatkin asiat muuttuvat taakaksi, kun niitä on liikaa, eikä niitä kaikkia ehdi käyttää ja hyödyntää kuin haaveissaan (kuten esimerkiksi langat, askartelutarvikkeet, kosmetiikka, lehdet jne). Materian omistaminen vie myös energiaa, sillä siitä täytyy jaksaa huolehtia, ja sille täytyy olla säilytystilaa. Jos mistään ei ikinä luovu, pikkuhiljaa tullaan tilanteeseen, jossa myös kodin neliömäärää on lisättävä, mikä tietysti lisää myös rahanmenoa. Olen lukenut Marie Kondon kirjat, ja hän on kirjoittanut, että on halvempaa säilyttää tavarat kaupassa. Alan olla samaa mieltä.

Olen jo pidempään kaivannut elämääni selkeyttä, ja tuntuu, että kodin tukkoiset energiat vaikuttavat myös mielen selkeyteen ja keskittymiskykyyn. Haluan kodin näyttävän kotoisalta, mutta siten, ettei lattioilla tarvitsisi säilyttää mitään. Vieläkin olisi siis karsimisen varaa.

Olen ajatellut tätä projektia konmarimaisesti, eli enemmänkin niin, mitä asioita haluan säilyttää. Toisin sanoen miettinyt, mikä tuottaa minulle iloa (tai tuottaa sitä hyödyllisyytensä kautta). Tavaroita läpi käydessäni huomasin, että olen säilyttänyt asioita, jotka

• ovat vain ihan kivoja, ja jäävät siksi vähälle käytölle
• ovat joskus olleet tyylisiäni, mutteivät ole enää
• eivät ole ollenkaan minua, mutta joita en ole raaskinut laittaa pois syystä tai toisesta
• löytyvät jo useampana kappaleena 
• eivät koskaan näe päivänvaloa
• ovat yksinkertaisesti turhia

Lähes kaikki tuollaiset asiat saavat nyt mennä. 

Tässä alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, mistä pitää, ja mitkä asiat ovat lopulta oikeasti tärkeitä. Joskus olen pohtinut sitä, että jos tulisi tulipalo ja ehtisin napata muutaman tavaran mukaani, mitkä ne olisivat. Vastaus olisi kamera, ulkoiset kovalevyt ja valokuva-albumit, joiden kuvia ei ole enää muualla saatavilla, ja pari muuta pientä juttua. Siinäpä ne oikeastaan ovatkin.