Linnamäen Anna

Kaikkien itsensäkehittämiskirjojen ja -ohjelmien aikakautena olen iloinen siitä, että löysin muutama vuosi sitten tarinat uudestaan. Lapsena ja nuorena ahmin kirjasarjoja ja yksittäisiä romaaneja, eläytyen maailmoihin, jotka olisivat voineet olla totta – joko oikeasti tai ainakin mielikuvituksessa. Vaikka nykyään lukutahtini on hitaampi romaanien määrän jäädessä huomattavasti vähäisemmäksi, eläytymiskykyni ei ole onneksi kadonnut minnekään.

Nyt olen lukenut Itämeren Auri -nimistä kirjaa, jossa suomalainen parantajaneito rakastuu tietämättään viikinkiin. Vanhahko kieli vie mennessään soiden laidalta noidan oppiin ja meren tyrskyjä laululla laannuttamaan siihen malliin, ettei tapahtumien pienehkö hidastempoisuus haittaa. Vaan vielä on käännettävä yksi sivu, tai luettava seuraava kappale! Mitenhän Aurille ja Haakonille lopulta käy? Vielä on sivuja kahlattavana sen selvittääkseni. Sopivan kevyttä kesälukemista höystettynä itseäni kiinnostavilla teemoilla.

Tarinoiden kaipuuni ei ole rajoittunut vain kirjoihin, vaan olenkin katsonut Netflixistä Anna, a lopussa -nimistä sarjaa. En ole lukenut Vihervaaran Annasta kertovia tyttökirjoja koskaan, mutta ajattelin kokeilla, olisiko sarjasta mihinkään. Kirjoihin en siis pysty vertaamaan, mutta sarjaan koukutuin täysin. Nyt jo ihan harmittaa, että kolmesta kaudesta on enää kaksi jaksoa jäljellä. Tämä meni ehdottomasti lempisarjojeni listalle ja varmasti katson sen joskus uudemman kerran. Tässä on vaan se huono puoli, että nyt sitten haluan lukea kirjatkin, sillä enhän voi jättää tarinaa näin kesken! Lukulistalla olisi vaan paljon muutakin luettavaa.. ja muistin myös, etten ole lukenut Montgomeryn Runotyttö-kirjojakaan, vaikka sekin on ollut mielessä.. No ainakaan ei lopu luettavat kesken.

Olen täällä Porvoossa ehtinyt kierrellä jo hieman siellä sun täällä. Näiden kuvien miljöönä toimivaan Isoon Linnamäkeen ihastuin jo ensimmäisellä kerralla. Enemmän paikasta googlatessani selvisi, että kyseinen linnamäki on valtakunnallisestikin merkittävä muinaisjäännös, jonka historia näyttänee jäävän osittain mysteeriksi. Keskiaikaiset löydökset sieltä ovat kuitenkin runsaslukuisia. Ilmassa olikin mustarastaan laulun ja kesän ensimmäisen lämpimän illan lisäksi historian tuntua, kun ystäväni Satun kanssa kävimme mäellä kuvailemassa. Kiitos näistä kuvista kuuluu siis hänelle.<3 Taisi niitä jokunen jäädä myöhempääkin käyttöä varten, joten Linnamäen Annan kirjoittamaton tarina saanee ainakin kuvien muodossa jatkoa. 

Tyttö ja teeseremonia – Noriko Morishita

Luin tämän kuun alkupuolella ihastuttavan kirjan. Kyseessä on Tyttö ja teeseremonia, joka kertoo japanilaisen Noriko Morishitan omakohtaisista kokemuksista ja oivalluksista, joita hän on saanut opiskellessaan teeseremoniaa 25 vuoden aikana. Alkuperäinen teos on kirjoitettu vuonna 2002, suomenkielinen laitos ilmestyi tänä vuonna.

Aloittaessaan teeseremonian opiskelun senseinsä Takedan johdolla Noriko oli parikymppinen, eikä hän silloin tiennyt tai ymmärtänyt teestä yhtään mitään. Hänen mielestään se oli vain "ummehtunut japanilainen perinnetaito". Ajatuksistaan huolimatta hän alkoi käydä harjoituksissa joka lauantai. Kaikenlaiset erilaiset, vuodenaikojen mukaan vaihtuvat välineet ja käyttäytymissäännöt saivat pään pyörälle. Pikkuhiljaa vuosien varrella teetä opiskellessaan asiat alkoivat avautua hänelle, ja hän saattoi yhtäkkiä ymmärtää jotain, mitä ei ollut tajunnut aikaisemmin.

"Joka päivä on hyvä päivä. Tuo kirjoituskäärö oli ollut edessäni kaiken aikaa, ja silti vasta nyt näin sen kunnolla. Sen viesti välittyi minulle voimakkaasti ja kouraisi sydäntäni."

Kirja on jaettu viiteentoista oivallukseen. Yhden kappaleen otsikko kuuluu näin: Kuuntele sadepäivinä sadetta. Ajatuksena on, että millainen päivä tahansa voi olla hyvä, "ja ihmiset elävät keskellä täydellisten tilaisuuksien ketjua sen huomaamiselle". Ei ole olemassa huonoa säätä. Kun päivän kokee koko sydämellään, ihminen voi iloita olosuhteistaan jopa tilanteessa, jota voisi ahdingoksikin kutsua. 

Yksi kirjan tärkeistä teemoista on nykyhetkeen keskittyminen ja läsnä oleminen tässä ja nyt. Teeseremoniaa ei voi tehdä kunnolla, jos mieli vaeltaa jossain muualla. Meille nykyajan ihmisille läsnäolo on monesti todella vaikeaa. Huomaan itsekin harmikseni, ettei keskittymiskykyni ole enää samanlainen, kuin joskus nuorempana. Ennen saatoin tuntikausiksi syventyä tekemään jotain asiaa ilman tarvetta keskeyttää tehdäkseni jotain muuta. Jatkuva ärsykkeiden tulva yhdistettynä nopeatempoiseen elämänrytmiin on mielestäni pääsyy keskittymiskykymme ja läsnäolon kokemuksemme heikkenemiseen. Tavoitteeni nyt onkin oppia taas rauhoittamaan sinne tänne pomppivat ajatukset. 

Kirjan kautta opin myös joitain japanilaiseen teesermoniaan liittyviä asioita. Yllätyin esimerkiksi siitä, kuinka paljon siihen liittyvät luonto ja vuodenaikojen kierto. Kesäaikaan tehdään erilaista teetä kuin talvella, ja teemakeisetkin ovat välillä kirsikankukan muotoisia, ja taas välillä kuin lunta. Itse asiassa, en ennen edes tiennyt teemakeisten olemassaolosta mitään.

Japanilainen kulttuuri kiinnostaa minua, ja ehkä siksi pidin kirjasta paljon. Mielestäni kirja myös on kirjoitettu mielenkiintoisesti ja hauskastikin, ja tietyllä tapaa samaistuin joihinkin kirjailijan ajatuksiin. Suosittelen lämpimästi vaikkapa pimeiden iltojen iloksi. 

Ikigai, merkityksellinen elämä ja 8 miljoonaa jumalaa

Mitä enemmän luen japanilaisesta kulttuurista, sitä varmemmaksi tulen siitä, että olen jossain edellisessä elämässäni asunut siellä. Tai ainakin jonkinlainen sielunyhteys minulla on tuohon kaukaiseen maahan, jossa toivottavasti joskus tulen vierailemaan.

Viime syksynä voitin yhdestä arvonnasta tokiolaisen aivotutkija ja tietokirjailija Ken Mogin kirjoittaman Löydä oma ikigai nimisen kirjan. Tämä kirja tuotti ja tuottaa minulle iloa, joten se todellakin saa jäädä kirjahyllyyn. Viime postauksessa vinkkasin Marie Kondon Kodit kuntoon -ohjelmasta, ja siinä yhdessä jaksossa kirjoja "heräteltiin eloon" taputtelemalla niitä hellästi ennen järjestelyä. Kondo myös tervehti koteja ennen urakkaan ryhtymistä. Tämä saattoi herättää perheissä ja katsojissa pientä hilpeyttä, eiväthän kirjat saati kodit itsessään ole eläviä. Kulttuurit ovat kuitenkin erilaisia, ja Japanissa shintolaisuudella on yhä vahva asema. Siinä puhutaan jopa kahdeksasta miljoonasta jumalasta; hengen/jumaluuden (eli kamin) ajatellaan asustavan myös ihmisten tekemissä esineissä. Ja siksi esineitä kunnioitetaan, ja konmari-metodissa myös pois laitettavia tavaroita kiitetään palveluksesta.

Muutama vuosi sitten luettuani Kondon ensimmäisen kirjan juuri tuo ajattelutapa tuntui minusta todella virkistävältä tässä kulutuskeskeisessä yhteiskunnassa. Jos minulla on jokin esine, tulee minun myös pitää siitä hyvää huolta. Jos ostan uutta, mietin, jaksanko huolehtia vielä tästäkin esineestä, ja ennen kaikkea, tuottaako se minulle iloa. Eräs tuttu luonnehti ohjelmaa typeräksi ja liikaa tunteilua sisältäväksi, mutta niinhän se on, että kaikki ei sovi kaikille. Mutta sanottakoon vielä, että ohjelma on aika pintaraapaisu, eikä siitä välttämättä saa kovin kokonaisvaltaista kuvaa konmarista. Jos ihmiset kunnioittaisivat ja huolehtisivat jo omistamistaan esineistä, tarve (yli)kuluttaa vähenisi varmasti huomattavasti.

Hupsista, eksyinpä pitkäksi aikaa vähän sivuraiteille! Tarkoitushan oli kirjoittaa enemmänkin tästä ikigaista, joka tarkoittaa lyhyesti sanottuna syytä elää, kokemusta merkityksellisestä elämästä. 

Ikigai löytyy pienten asioiden maailmasta. Aamun ilma, kahvikupillinen, auringonsäde, mustekalan lihan hierominen ja Amerikan presidentin kehut ovat samalla viivalla. Vain ne, jotka tunnistavat koko tämän kirjon runsauden, voivat todella arvostaa ja nauttia siitä.

Ken Mogi

Yksi tärkeä asia, joka ikigaista tulee tietää ja muistaa on se, että sinulla voi olla ikigai ilman, että siitä seuraa konkreettista hyötyä tai saavutuksia. Voit löytää oman ikigaisi asiasta, jossa kukaan muu ei näe arvoa. Jossain vaiheessa oman intohimon seuraaminen voi toki alkaa kantaa myös ulkoista hedelmää, mutta se ei ole oleellista. Mitä tekisit ja teet silloinkin, vaikket hyötyisi siitä mitenkään? Tätä kysymystä pohtiessa alkaa lähestyä omaa ikigaitaan.

Ikigain sanotaan olevan syy nousta aamulla sängystä. Kun olo on motivoitunut, uuden päivän ottaa innolla vastaan. Kannattaa kuitenkin varoa "keskittymisharhaa". Se on ilmiö, jossa ihminen ajattelee tiettyjen asioiden olevan edellytyksiä onnellisuudelle, vaikka se ei oikeasti ole totta. Elin itse pitkään keskittymisharhassa, jonka aikana uskoin, että voisin olla oikeasti onnellinen vain, jos olen hyödyksi yhteiskunnalle (toisin sanoen en olisi työtön). Ei liene tarpeellista sanoa, että olo oli onneton. En silloin ollut kuullutkaan ikigain käsitteestä, mutta oma ikigain lähteeni valokuvaus alkoi vahvistua. Nousin ylös sängystä, sillä halusin tietää, mitä luonnonihmeitä voisin tänään muistikortille tallentaa. Heräsin myös vajaat puoli vuotta aikaisin, jotta ehtisin bussiin, joka kuljettaisi minut valokuvausopintoihin toiseen kylään. Valokuvaus toi ja tuo edelleen kaipaamaani merkityksellisyyttä elämääni. Se ja luonnon kauneuden tarkastelu ovat turvasatamiani, joihin voin aina palata heikkonakin hetkenä.

Ikigain käsite sisältää viisi peruspilaria:

1. Aloita pienesti
2. Vapauta itsesi
3. Harmonia ja kestävyys
4. Iloitse pienistä asioista
5. Ole läsnä tässä ja nyt

Kuulostaa aika järkevältä vai mitä? Jotten referoisi koko kirjaa (ja jotta pääsisin kohta nukkumaan), sanon vain, että jos kiinnostuit aiheesta, lue tämä kirja! Tulen varmasti muistuttelemaan itseäni näistä teemoista avaamalla teoksen aina silloin tällöin.

Hyvää yötä ja kaunista uutta viikkoa.♥ 

Metsän parantava vaikutus

Mitä antaisinkaan juuri nyt siitä, että voisin olla näissä upeissa, sammalen peittämissä maisemissa. Puut näyttävät ehkä vähän karuilta, mutta silti tuo pieni metsäalue on suosikkikohtiani Repovedellä. Virkistävän metsän sijaan olen nyt koneeni ääressä, sillä ajattelin viimein kirjoittaa jo Yugen-postauksessani mainitsemastani kirjasta. Shinrin-yoku: japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet on metsälääketieteeseen erikoistuneen tohtori Qing Lin kirjoittama, tutkimuksiin perustuva teos metsien vaikutuksesta ihmisen terveyteen. 

Li painottaa, ettei metsäkylvyllä tarkoiteta liikuntaharjoitusta tai patikointiretkeä metsässä, vaan luonnossa oleskelua ja siihen yhteyden luomista kaikin aistein. Haistellen, maistellen, katsellen, kuunnellen ja tuntien. Hänen mukaansa ei ole ihme, että metsäkylpy kehittyi juuri Japanissa, sillä ainoastaan Suomessa ja Ruotsissa on vastaavia metsiä. Jee, Suomi mainittu! Ilmankos Japani maana onkin itseäni aina kiehtonut, siellä on selvästi sielunsiskoja- ja veljiä. 

"Shintolaisuus ja buddhalaisuus ovat Japanin merkittävimmät uskonnot, ja niissä molemmissa metsää pidetään taivaan valtakuntana. – – Shintolaisuudessa henget eivät ole metsästä erillään, vaan kuuluvat siihen. Henget asuvat puissa, kivissä, tuulen henkäyksessä, purossa, vesiputouksessa." (Qing Li)

Tiedätkö, mitä on teknostressi? Termi on kehitetty jo vuonna 1984, ja se tarkoittaa uuteen teknologiaan liittyvää epätervettä käyttäytymistä. Me nykyihmiset, minäkin, vietämme suuren osan päivästämme tuijotellen erilaisia ruutuja, vieläpä sisätiloissa. Ja uskallan väittää, että monet meistä ovat myös kärsineet jostakin teknostressin mahdollisesta aiheuttajasta, kuten pakonomaisesta puhelimen vilkuilusta, jatkuvasta päivitysten jakamisesta ja tunteesta, että olisi oltava koko ajan tavoitettavissa ja yhteydessä muihin ihmisiin. Valitettavasti voin tunnistaa itseni ajoittain noista asioista. Miten sitä lapsena pärjäsikään, kun oli pelkkä lankapuhelin! Nykyään tulee jopa välillä syyllinen olo siitä, kun tietää toisen henkilön nähneen, että hänen viestinsä on luettu, mutten heti vastaakaan siihen. Tuntuu siltä, että pitäisi.

Lin mukaan "teknostressi aiheuttaa ahdistusta, päänsärkyä, masennusta, henkistä väsymystä, silmä- ja niskarasitusta, unettomuutta, turhautumista, ärtyneisyyttä ja maltin menettämistä". Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan stressi on tämän vuosituhannen terveysepidemia. Voisiko luonnossa oleskelu olla yksi vastaus stressimme helpottamiseksi? Kyllä vain, sillä tutkimusten mukaan metsäkylpy voi muun muassa vähentää verenpainetta, parantaa aineenvaihduntaa ja sydämen ja verenkierron toimintaa, alentaa verensokeria, helpottaa masennusta, parantaa keskittymiskykyä, lisätä energiaa, tehostaa vastustuskykyä ja lisätä kehon luonnollisia tappajasoluja. Nämä tappajasolut ovat valkosolutyyppejä, jotka käyvät epätoivottujen solujen, kuten virusten tai kasvainsolujen, kimppuun tuhoamalla niitä.  Jopa kerran kuussa metsässä käyminen parin tunnin ajan voi kirjan mukaan ylläpitää tappajasolujen tehokasta toimintaa.

Miksi metsä vaikuttaa meihin näin? Kun mietin, mikä itseäni metsässä rauhoittaa, on se hiljaisuuden ja puhtaamman ja hapekkaan ilman lisäksi tuoksu. Havumetsän tuoksu lämpimänä kesäpäivänä on painunut mieleeni jo lapsuudesta. Eipä siis ihme, että juuri tuoksulla on oikeastikin positiivisia vaikutuksia terveyteemme, ja havupuut tuottavat niitä ilmaan todella paljon. Kasvien luonnolliset öljyt, fytonsidit, ovat myös osa kasvien itsensä puolustusjärjestelmää. Tässä puhutaan siis tuttavallisemmin eteerisistä öljyistä, ja tämä luonnon tarjoama aromaterapia on yksi metsäkylvyn tärkeimmistä osa-alueista.

Voisin kirjoittaa tästä kirjasta ja muistakin metsäkylvyn elementeistä kuin tuoksusta vaikka kuinka paljon, mutta en halua kuitenkaan alkaa koko kirjaa referoimaan. Siksi kannustankin sinua lukemaan kirjan itse, sillä se sisältää monia tutkimustuloksia lyhyesti ja selkeästi esiteltynä, ja myös subjektiivisempia kokemuksia. Lisäksi kirja on helppolukuinen ja kaunis upeine kuvineen. 

Seuraavan kerran, kun menen metsään, yritän unohtaa puhelimen ja kameran kotiin tai vähintään laukkuun. Kuuntelen, mitä linnut ja tuuli juttelevat, ja kuinka maa rapisee kenkien alla. Katselen luonnon valmistautumista talveen, sitä, kun lehdet yksitellen leijailevat alas puista ja maisema muuttaa muotoaan. Tunnen puun kaarnan ja maan käsieni kautta. Ehkä löydän sienen tai pari kerättäväksi. Pysähdyn, suljen silmät ja hengitän. Tunnen, mutta myös tiedän, että kaikki nuo tekevät hyvää itselleni.

Sitä odotellessa tipautan kotona diffuuseriini tipan sekä mäntyä, että kuusta, ehkä myös sypressiä, ja kuvittelen olevani metsässä.

Ps. Moni on kuullut hanamista eli kukkien katselusta, mutta tiesitkö, että on olemassa myös tsukimi, eli kuun katselu? Sitä vietetään syksyisin. Jos olisi varaa, lähtisin Japaniin just nyt! No, onneksi kuu näkyy täälläkin. Tänään heti herätessäni, aamulla puoli viideltä, katselin hetken täysikuuta parvekkeellamme, samalla kun viileä syysilma karkoitti unihiekat silmistä. ♥

Ihana herkkyys – Suvi Bowellan

Jos pitäisi valita kaunein erityisherkkyydestä kirjoitettu kirja, se olisi todennäköisesti tämä Suvi Bowellanin uutuus Ihana herkkyys. Kirjahan on kuin karkki ja visuaalisesti itseäni hyvin miellyttävä, mikä on hyvin tyypillistä kaikille Hidasta elämää -sarjan kirjoille. Olen lukenut vain muutaman sarjan kirjoista, mutta selaillut monia pelkästään niiden kauneuden vuoksi. 

Kuten olen jo aiemmin kertonut Heli Heiskasen Herkkyyden voima -kirjaa käsittelevässä postauksessani, olen lukenut tästä aiheesta jo muutamankin kirjan. Sinänsä tämä kirja ei itselleni tuonutkaan uutta tietoa, mutta pidin silti sen lukemisesta. Kirja keskittyy paljon kirjailijan omiin kokemuksiin ja hyviksi havaitsemiin hyvinvointivinkkeihin sekä siihen, miten herkkyyden voi nähdä voimavarana. Mielestäni tämä on hyvä näkökulma, sillä kirja voi tavallaan toimia vertaistukenakin heille, jotka eivät vielä ole ymmärtäneet herkkyytensä hyviä puolia tai keskittyvät liikaa haasteisiin. Monille tällaiseen kauniiseen ja kevyen oloiseen kirjaan tarttuminen on myös varmasti helpompaa kuin paljon tutkimustietoa sisältävään teokseen.

Jos kuitenkin kaipaat tieteellisempää opusta, lue mielummin Elaine Aronin HSP – Erityisherkkä ihminen. Tai jos jotain siltä väliltä, niin vaikka tuo mainitsemani Heiskasen kirja.

Haluan tähän loppuun nostaa esille yhden hyvän pointin, joka erityisesti jäi mieleen ja joka joskus tuppaa unohtumaan. Herkillähän on välillä taipumusta elää liikaa oman päänsä sisällä, uppoutuen ajatuksiin, päiväuniin, murehtimiseen – toisin sanoen omaan kuplaansa. Sen vastapainoksi olisi hyvä muistaa olla läsnä omassa kehossaan ja huolehtia siitä. Tuohon liittyvät muun muassa kaikkien tietämät uni, ravinto ja liikunta, mutta myös maadoittuminen eli maayhteyden luominen. Voi vaikka halata puuta, kävellä paljain jaloin luonnossa tai miksei vaikka työntää sormet multaan omassa puutarhassa. Mikä olisikaan parempi tapa tuoda itsensä ajatuksistaan tähän hetkeen, kuin tuollainen juureva tekeminen! ♥

Yugen – tunne, jota ei voi sanoin kuvailla

Olen viettänyt tällä viikolla aivan liikaa aikaa neljän seinän sisällä. Ehkä se johtuu siitä, että loman aluksi olin niin paljon jossain muualla kuin kotona. Tykkään olla kotona, ei siinä mitään. Joskus vain jämähdän paikoilleni, ja silloin pidemmän päälle alkaa väsyttää, jolloin ulos lähteminenkin on vaikeampaa – vaikka tiedän, ettei ole mitään parempaa kuin raitis ilma.

Jotain olen saanut aikaiseksikin, nimittäin luin parissa päivässä yhden kirjan, johon ihastuin ikihyviksi. Kyseessä on Dr Qing Lin Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet, josta varmasti aion kirjoittaa enemmänkin jossain vaiheessa. Kirjasta jäi mieleen yksi termi, yugen. Se on japania, ja tarkoittaa niin syvää tunnetta, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Se "tuottaa kokonaisvaltaisen kokemuksen maailmankaikkeuden kauneudesta ja arvoituksista".

Aloin miettiä, milloin itse koen "yugenin", ja tulin tulokseen, että ehdottomasti vihreissä sammalen peittämissä vanhoissa metsissä. Toisaalta haltioidun syvästi myös kukkaniityistä. Nämä kuvat eivät tee oikeutta sille kauneudelle, jota näin ja tunsin kuutostien varrella. Niin, aina ei tiedä, mistä se kauneus löytyy.

Myös pimeään aikaan, kun tähdet näkyvät kirkkaasti, tunnen olevani osa jotain suurempaa. Kuu on lapsesta asti kiehtonut minua, ja rakastan katsella sitä, oli se sitten täysi, sirppi tai jotain siltä väliltä. Harmi, että asuntomme ikkunat ovat vähän huonolla puolella kuuta ajatellen. 

Joskus sanoinkuvailematon tunne syntyy ihan pienistäkin asioista. Siitä, kun sulkee silmät ja kuuntelee haavan lehtien havinaa ja lintujen laulua. Tai siitä, kun tarkastelee täydellistä lumpeenkukkaa, kävelee paljain jaloin lämpimällä kalliolla tai näkee syksyn ruskan. 

Taidan olla vähän runollisella tuulella, mutta olihan eilen Eino Leinon, sekä runon ja suven päivä. Sallittakoon se siis minulle.

Milloin sinä tunnet yugenin?

***

Ps. Puurakkaana ihmisenä sydäntäni vähän vihlaisi se, kun taloyhtiömme pihalta kaadettiin tällä viikolla pihlaja. Se tuskin häiritsi ketään siinä matontamppaustelineiden vieressä, kun kukaan muu meidän lisäksemme ei mattojaan täällä edes ulos vie. Sekin taitaa olla katoavaa kansanperinnettä.

Forget-me-not

The Song of The Forget-me-not Fairy

So small, so blue, in grassy places
My flowers raise
Their tiny faces.

By streams my bigger sisters grow,
And smile in gardens,
In a row.

I've never seen a garden plot;
But though I'm small
Forget me not! 

Olen ehkä vähän ihastunut, Cicely Mary Barkerin kukkaiskeijukuvituksiin ja runoihin nimittäin. Nehän ovat olleet olemassa jo usean sukupolven ajan, mutta vasta viime aikoina kiinnostuin niistä enemmän. Ja sitten täytyi tietenkin tilata kokoelmateos, josta löytyvät kaikki alkuperäiset Flower Fairies -kirjojen runot kuvituksineen. Ja postikortteja tietenkin, koska rakastan kortteja. Tulikin juuri mieleen, että voisin ottaa tavoitteeksi kuvata mahdollisimman monta korttia inspiraatiokasvinsa kanssa... Siinä olisi ainakin projektia kerrakseen! Tässä nyt ensimmäinen, niin kukkana, runona kuin korttinakin iki-ihana lemmikki.

Ihana saada pitkästä aikaa julkaistuksi vähän jotain tänne blogiinkin. Jumissa ovat nimittäin olleet niin kone kuin pääkin, sillä kolme päivää olen nyt parannellut jostain putkahtanutta kesäflunssaa. Maanantaina lämpötila hipoi jo 39:ää, mutta olen ilmeisesti kokenut ihmeparanemisen, sillä tänään kuumetta ei ole ollut. Katsotaan, miten jaksan huomenna töissä – toivottavasti olisi rauhallinen päivä!

Mukavaa viikon jatkoa! ♥

***
Kortin kuva ja runo © Cicely Mary Barker

Lumoava nainen – Tunne villi voimasi

Meri Mortin Lumoava nainen – Tunne villi voimasi on kirja, jonka varasin kirjastosta pelkän kannen ja nimen perusteella. Eikä tarvinnut pettyä, sillä kirja on kaunis niin ulkoasultaan kuin sisällöltään. Kirja kannustaa tutustumaan omaan itseensä, naiseuteensa ja syklisyyteensä. Myös kuu ja sen kierto ovat erittäin tärkeässä roolissa, sillä kuu edustaa aurinko- ja päiväkeskeisessä yhteiskunnassamme luovaa feminiiniä energiaa, joka on melkein tyystin unohdettu. Meneekö jo hörhöilyn puolelle? Kenties, mutta Mortin mukaan (Voi Hyvin 3/2018) "hörhöys on sitä, että ollaan asioiden ytimessä. Elämässä on maagisuutta ja mystiikkaa. Löydetään syvää onnellisuutta muusta kuin vaikkapa materiasta tai rahasta. Ollaan yhteydessä toisiimme ja maailmaan". Ihminen on siis ymmärtänyt elämästä jotain oleellista. Jos hörhöys määritellään noin, olen sitä ihan mielelläni!

Kirjan luettuani ajattelen sen olevan eräänlainen (villi)naiseuden ylistys, ja sanoman voisi tiivistää näin: on ihanaa olla nainen! Itse en ole aina ajatellut niin. Muistan monien vuosien takaa erään kerran, kun minulle suututtiin siitä, etten (joka kuukausi toistuvien) vatsakipujen vuoksi halunnut lähteä harrastamaan liikuntaa. En vain olisi kyennyt. Silloin itkin, että kunpa olisin syntynyt pojaksi. No, en oikeasti tarkoittanut sitä, mutta ajattelin, että elämä olisi siten helpompaa. Tämä palautui mieleen, kun kirjassa mainittiin siitä, että kuukautisten aikana olisi suotavaakin vähän hidastaa, jos se on mahdollista. Sittemmin olen antanut oman herkkyyteni tulla esiin ja löytänyt samalla aidon ilon ja onnen siitä, että saan olla nainen. Ihan omanlainen sellainen. Mortkin kirjoittaa, että villeyttä on niin ujossa kuin äänekkäässä, nuoressa kuin vanhassa. Ei ole olemassa yhtä naiseuden muottia, johon ahtautua. Tärkeää on kuitenkin tutustua omiin valo- ja varjopuoliin, ja löytää keinoja omassa voimassa pysymiseen ja luontoyhteyden vaalimiseen – ja tämän todellakin allekirjoitan! 

Kirjasta löytyy useita harjoituksia ja vinkkejä niin joogaharjoituksiin kuin oman voimaeläimen löytämiseen ja naisten piirin perustamiseen. Jos hörhöys ja oman naiseuden vaaliminen aiheuttavat sinussa positiivisia värähtelyitä, suosittelen tätä kirjaa lämmöllä. ♥

Ihmeitä nyt – Gabrielle Bernstein

Ihmeitä nyt – 108 pikakonstia sisäiseen rauhaan oli hyvin miellyttävä lukukokemus. Sen kirjoittaja Gabrielle Bernstein on yhdysvaltalainen kirjailija, puhuja, kundaliinijooga- ja meditaatio-opettaja. Kirja on kirjoitettu melko amerikkalaiseen tyyliin, mutta jos ei takerru siihen, monet sen vinkeistä ovat hyvinkin käyttökelpoisia. Pidän myös kirjan kantavasta ajatuksesta, että maailma tarvitsee lisää positiivisuutta ja "valonlähettiläitä", jotka säteilevät rakkautta ympärilleen. Kun ihmisten hyvä olo lisääntyy, pahuus vähenee ihan itsestään. 

Ajattelin jakaa kirjasta muutaman suosikkivinkkini ja ajatuksiani niistä:

#8 Positiivisissa soittolistoissa on voimaa
Vaikka en kuuntelekaan musiikkia välillä pitkiin aikoihin, tunnistan sen mieltä kohottavan tai rauhoittavan vaikutuksen. Huomaan kuuntelevani musiikkia enemmän etenkin haastavampina aikoina, ja tällaiseen tilanteeseen teinkin kerran soittolistan, jonka kuuntelu todellakin auttoi. Koen, että minulla menee nyt elämässäni aika hyvin, ja olisikin kiva tehdä myös tähän elämäntilanteeseen sopiva soittolista! Onko teillä ehdotuksia hyvänmielen kappaleista? Jumitun aina samoihin kappaleisiin, ja olisi kiva löytää joitakin uusia. 

#19 Ole lapsen kaltainen
Aikuisuus on täynnä suoritettavia tehtäviä ja velvollisuuksia. Joskus olisi hyvä ottaa mallia lasten uteliaisuudesta ja läsnäolosta. Ja mielikuvituksesta! Ihmetellä vaikka hyönteisiä ja yli lentäviä lintuja, rakentaa majoja ja kokeilla uusia asioita.

#37 Jaa valosi maailman kanssa
Meissä suomalaisissa on melkein kuin sisäänkirjoitettuna vaatimattomuus ja kynttilän pitäminen vakan alla. Omaa taitoa ja osaamista jopa piilotellaan, jottei vaikuttaisi liian ylpeältä. Kirjassa sanotaan, että "jos et tuo esiin omaa suurenmoisuuttasi siitä pelosta, että se saattaa karkottaa ihmisiä, unohdat kuinka kirkkaasti voit loistaa". Sisäänpäin katsominen, aitous ja ajan antaminen rakastamilleen asioille auttavat kirjan mukaan tässä asiassa, ja niiden lisäksi omien lahjojen jakaminen muiden kanssa. 

#39 Saavu paikalle
Tämä oli yksi lempiluvuistani kirjassa, niinkin yksinkertainen asia kuin paikalle saapuminen. Monesti vetoamme siihen, ettei ole aikaa, ja Bernstein vastaa tuohon toteamukseen, että onko meillä aikaa voida huonosti? Yksi hänen kundaliiniopettajistaan oli sanonut, että 90 prosenttia harjoituksesta on jo siinä, kun saapuu paikalle. Se auttaa pääsemään eteenpäin ja luomaan uusia tapoja. 

#67 "Puhu siitä, mitä rakastat, älä siitä, mitä vihaat"
Törmäsin tähän ajatukseen joitakin vuosia sitten, ja kun tarkemmin miettii, tällä on erityisen suuri merkitys siihen, millaista energiaa ihminen välittää eteenpäin. Kaikki me olemme energiaa, ja uskon siihen, että hyvä vetää puoleensa hyvää. Tähän minulla ei ole oikeastaan muuta lisättävää.  

♥

Kohtalon isku, mahdollisuus kehittyä

Olin muutamia päiviä sitten kahden työkaverin kanssa luennolla, jonka teemana oli elämänkaari ja kohtalo. Luento oli todella mielenkiintoinen, sillä minusta on ihan hirveän kiinnostavaa tietää, miten monella tapaa asioista voi ajatella. Monikin asia jäi tuolta parilta tunnilta mieleen, mutta yksi ehkä muita enemmän. Ja sitä luennoitsija Maria Sannamo nimitti "kohtalon iskuksi". Se tarkoittaa asiaa, ehkä jotakin koettelemusta, joka todella saa ihmisen pysähtymään. Miettimään elämää syvemmin.

Miksiköhän on niin, että havahdumme vasta sitten kun jotain todella järisyttävää tapahtuu omassa elämässämme? Varmasti monilla meistä on asiasta kokemusta, niin minullakin. Muutama vuosi sitten elin aika vaikeita aikoja, mutta pysähdyin vasta sitten, kun oli pakko. Kehoni ilmoitti, että nyt riittää, herää jo pahvi! En mielelläni muistele tuota aikaa, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että ilman tuota kohtalon iskua en olisi se henkilö, joka olen nyt, ja joksi olen tulossa. Tuo pysähtymisen aika tarjosi mahdollisuuden miettiä uusiksi omia arvoja ja ajatuksia itsestäni ja maailmasta. Ymmärsin, kuinka vääristynyt näkemys minulla oli ollut siitä, kuinka täällä pitäisi elää, millainen pitäisi olla. Koin arvottomuutta, kun en pystynyt täyttämään yhteiskunnan vaatimuksia. Lopulta ymmärsin, että jokainen on arvokas omana itsenään. Minun ei tarvitse olla enempää, tai myöskään vähempää, mitä olen. Olen hyvä näin, sanovat mitä sanovat.

Mietin tuota termiä kohtalon isku myös samalla, kun luin Karita Aaltosen kirjaa Uskalla parantua: uskomaton tositarina toivosta ja mielen voimasta. Tarina todella on uskomaton. Aaltonen sai diagnoosin parantumattomaksi luullusta aivosyövästä, jonka elinajanodote oli muutamasta kuukaudesta vuoteen. Hän kuitenkin parantui länsimaisen lääketieteen, täydentävien hoitojen ja elämäntapamuutosten myötä. Jo kirjan nimi kertoo hänen suhtautumisestaan sairauteen: hän otti itse vastuun omasta terveydestään uhriutumisen sijaan. Kirjan mukaan tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että avuttomuuden tunne heikentää vastustuskykyä. Entä, jos asetelman kääntääkin päinvastoin? 

Kaikista hienointa tässä tositarinassa on mielestäni Karitan asenne. Hän ajatteli syöpää ystävänään, joka on tullut opettamaan hänelle jotakin. "En taistele syöpää vastaan. Elän sen kanssa. Mitä se on tullut tänne opettamaan? Mitä en vielä ole tajunnut? Mitä minun pitää elämässäni muuttaa, ja miten minun pitää itse muuttua voidakseni paremmin?". Juuri noita kysymyksiä ajattelin itsekin silloin muutama vuosi sitten. Mikä tarkoitus tällä kaikella on? Opin saman asian kuin Aaltonenkin: minun on ensin huolehdittava itsestäni, jotta voin huolehtia myös muista. Terve itsekkyys on tärkeä asia. 

Olen aiemminkin lukenut siitä, että sairautta vastaan ei kannata taistella. On parempi ajatella asiaa terveyden kannalta. Miksi haluan tervehtyä? Silloin ajatukset muuttuvat väistämättä positiivisempaan suuntaan, ja uskon, että mielessämme on voimaa. Voimaa, jota ei ehkä pysty tieteellisesti mittaamaan, mutta jota aivan varmasti löytyy.

Kaunista sunnuntaita sinulle! ♥

Isän luokse – ilmastonmuutos lapsen silmin

Olen viimeaikoina lukenut todella vähän romaaneja (tosin olen parhaillaan lukemassa Paulo Coelhon Alkemistia, viimeinkin!). Nyt syyslomalla päätin kuitenkin tarttua yhteen kirjaan, jonka olinkin aikonut lukea. Kyseessä on kirjailija Martti Linnan ensimmäinen lastenromaani Isän luokse. Teoksen teema, ilmastonmuutos, on kenties lastenkirjalle hieman epätyypillinen, mutta juuri siksi se vaikuttikin kiinnostavalta. Miten näinkin vakavan aiheen saisi soveltumaan lapsille suunnattuun kirjaan?

Kirjassa yhdeksänvuotias Katri saa Brasiliassa asuvalta isältään postitse Al Goren ilmastonmuutoksesta kertovan dokumenttielokuvan. Sen nähtyään Katri ymmärtää, että kyseessä on tärkeä asia, ja hän ei todellakaan aio jäädä toimettomaksi. Osansa valistuksesta ja erilaisista toimenpiteistä saavat niin koulu, perhe kuin naapuritkin. Ja Jumppanen, Katrin äidin uusi miesystävä, jota käy välillä melkein sääliksi – sen verran kireästi Katri häneen aluksi suhtautuu. Tämän enempää en ehkä juonesta kerro, etten paljasta liikaa.

Vakavasta aiheestaan huolimatta kirja oli itseasiassa aika hauska! Mielestäni tekstissä oli hyvin eläydytty lapsen tapaan ajatella ja puhua asioista. Ja se taito, kohderyhmän kieleen eläytyminen, onkin kirjailijalle (ja kenelle tahansa kirjoittajalle) erittäin tärkeä. Minulta ei kovin kauan mennyt tämän 175-sivuisen kirjan lukemiseen, kun halusin tietää, mitä kaikkea siinä vielä tapahtuukaan. Suosittelen! Vaikka kyseessä onkin lastenromaani, en näe mitään estettä sille, että vähän vanhemmatkin tämän lukisivat.

Pakko vielä mainita, että tuo kannen kuvitus on jotenkin erityisen onnistunut. Ensinnäkin se on todella hieno, ja toisekseen siitä löytyy kysymys, jota meidän kaikkien tulisi miettiä: mitä ihmettä pingviinit ja jääkarhut tekisivät vehreässä metsässä, ja kuinka voisimme niiden joutumisen sinne estää?

Pienistä puroista ja niin edelleen...