tiistai 17. syyskuuta 2019

Tämän haluaisin oppia ekstroverteiltä

Minua ei ollenkaan haittaa se, että olen luonteeltani introvertti. Päinvastoin, lataan ihan mielelläni akkuja kotona, sen sijaan että täyttäisin kalenterini kaikenlaisilla menoilla ja kissanristiäisillä. Minulla ei ole tarvetta olla äänessä jatkuvasti, vaan tykkään tarkkailla ja harkita mitä sanon, vai sanonko mitään. Kuuntelen mielummin. On kuitenkin joitakin asioita, joita haluaisin osata – sellaisia, joita ekstrovertit yleisesti ottaen osaavat paremmin. Tässä niistä muutama.

Verbaaliset kyvyt

En ole koskaan ollut hyvä puhumaan, kenellekään. Sanat ovat aina tulleet paremmin paperille, ja kirjoitankin sujuvasti ajatuksistani niin suomeksi kuin englanniksikin. Alakoulussa olin innoissani, kun sai kirjoittaa monisivuisia tarinoita. Yleensä niissä esiintyi velhoja tai jotain muuta mystistä. Myöhemmin rakastin myös kirjoittaa pohdiskelevia esseitä. Mutta kun pitäisi puhua, niin auta armias. Oikeat sanat katoavat sitä kauemmas, mitä kovemmin yritän niitä tavoittaa, sanat saattavat jopa mennä sekaisin. Pahimpia ovat spontaanit kysymykset, joihin en ole ehtinyt varautua. Vastaukseni alkaa monesti hiljaisuudella ja pohtivalla "Ööööh..niin..no totaa.." -alustuksella. Englanniksi puhumista välttelen niin paljon kuin pystyn, vaikka joskus yhtäkkiä huomaankin ajattelevani englanniksi (ja käyn mielessäni keskusteluja, joita haaveilen käyväni tällä eksoottisella kielellä). Enkä nyt edes aloita small talkista, vaikka olenkin mielestäni kehittynyt siinä huomattavasti.

Ollapa  sujuvasanainen ja sanavalmis ekstrovertti, olisi elo ja olo tässä yhteiskunnassa helpompaa!

Ryhmätilanteissa toimiminen

Ammattikorkeakoulussa ehkä käytetyin oppimismenetelmämme oli ongelmaperustainen oppiminen, introvertin painajainen. Lyhyesti kuvailtuna kokoonnuimme pienissä ryhmissä, ja jaoimme puheenjohtajan, sihteerin ja tarkkailijan roolit. Sen jälkeen saimme aiheen, josta meidän piti tietty aika keskustella, päätyäksemme lopulta mieltä pohdituttavaan kysymykseen, josta kirjoittaisimme esseen seuraavalle kokoontumiskerralle. Tällaisessa tilanteessa ekstrovertimmät kanssaopiskelijat saivat loistaa. He käyttivät puheenvuoroja ja heittivät ilmoille kaikenlaisia ajatuksia sen enempää pohtimatta. Kun olisin itse avannut suuni, ja ne kerrat olivat vähissä, aihe oli monesti jo ehtinyt vaihtua. Olin taas harkinnut liian pitkään. Vaikutin varmasti aika tyhmältä, kuin minulla "ei ollut mitään sanottavaa". Joku tarkkailijan roolissa tosin kerran sanoi, että puhun vähän, mutta asiaa. Otin sen kohteliaisuutena.

Joskus olisi kuitenkin ihan kiva osata ottaa oma puheenvuoronsa, eikä jäädä odottelemaan, josko joku kohta antaisi hiljaisemmillekin tilaa (niin ei yleensä käy).

Stressinsietokyky

Introverttinä stressitasoani nostavat esimerkiksi meluisat ympäristöt. En pysty toimimaan niin hyvin äänekkäässä, paljon ihmisiä ja ärsykkeitä sisältävässä ympäristössä kuin ekstrovertit. Ammattikorkeassa en juuri koskaan jäänyt tekemään tehtäviä vaikkapa tietokoneluokkaan, vaan tein ne mielummin kotona omassa rauhassa. Yleensä luokassa oli myös huono ilma, ja jokin siinä päällä olevien sähkölaitteiden määrässä ja toisten näppäimistön naputtelussa sai ajatukset muuttumaan puuroksi. Ehkä tällä on jotain tekemistä myös herkkyyteni kanssa. Pieni stressi on ihan ok, mutta suurempi paine on jo lamauttavaa.

Ajattelen, että sekä intro- että ekstoverttiydessä on molemmissa hyvät ja haastavat puolensa. Mielestäni ihanteellista olisi, jos pystyisimme oppimaan toisiltamme sen sijaan, että päivittelisimme, miten tuokin nyt taas käyttäytyy noin. Ja antaisimme kaikille mahdollisuuden olla omia itsejään, toiset huomioonottaen.

lauantai 7. syyskuuta 2019

Kesä puhelimessa ja huomioita



























Huomioita kesältä:

  • Vaikka yrittäisi istuttaa kukkia siististi, multa leviää silti kaikkialle.
  • Haminan ortodoksisen kirkon pihalla kasvaa kultasade – miten en ole tajunnut tätä ennen?
  • Jos aikoo pitää eturivin paikan kaupunkifestareilla, siinä kyllä jaksaa seistä koko illan, sillä jossain vaiheessa et tunne enää jalkojasi. Jalat ovat hyvin lämmenneet kylmässä kesäyössä siihen mennessä, kun on aika kävellä/juosta pari kilometriä majapaikalle.
  • Vanha rakkaus voi saada syttymään uudelleen vieläkin isommalla liekillä, kuin silloin lukiossa – Late, marraskuun keikkaasi syntymäpäivänäsi odotellen, nähdään Helsingissä!
  • Alkoholi, konsertit ja suomalaiset eivät sovi yhteen. Eivät vain sovi. Sekä Kotkan että Kouvolan tapahtumissa, joissa olin, noin keski-ikäiset humalaiset käyttivät kyynärpäätaktiikkaa ja olivat todella röyhkeitä, hyvä ettei syntynyt tappelujakin. Kyllä siinä omakin fiilis vähän menee, kun lissu45vee spurtilla tunkee päälle, ja haistattaa p*skat artistille, joka ei juuri häntä ehtinyt kätellä. No, ymmärtäähän sen toisaalta, Kouvolan ilta oli jäätävä, ja Anssi Kelan käsi lämmin kuin aurinkoinen päivä. Alkoholia ylikäyttäville voisi vähintään olla oma karsina, jossa saisivat rauhassa temuta keskenään. Voisivat muut nauttia musiikista, sen vuoksihan paikalle on kai tultukin? Nyt kommentoin, Vesalaa lainatakseni.
  • Lahden satamassa oli paljon lokkeja, ja kiva kahvila.
  • Lahden keskustassa oli vähän nyrpeämmällä asiakaspalveluasenteella varustettu kahvila. 
  • Kouvola panosti kukkaistutuksiin ja kaupungin koristeluihin asuntomessujen vuoksi.
  • Koli oli upea, mutta paljon rankempi kuin luulin monellakin tapaa. Se tarina odottaa vielä kertomistaan.
  • Yhteistyöllä syntyy hyvät korvapuustit, kun ystävä tekee taikinan, ja miä muotoilen.
  • Perunasatoa tuli kahdelle hengelle tarpeeksi noin yhdeksi kerraksi. Helppoa tuo ämpäriviljely, sanoi joku joka ei selvästikään ole kokeillut. No, enemmän tuli kuin odotin.
  • Riippumatto on aika kiva keksintö.
  • Käytän näköjään aina samoja farkkuja. Mitä miä teen, kun ne kuluvat puhki?? Enää ei saa samanlaisia.. Jo ajatus housujen sovitusrumbasta nostaa hien pintaan. Mikä miun koko edes on?
  • Tuntui, ettei tänä kesänä tullut tehtyä paljon mitään, mutta kyllähän sitä taas kaikenlaista mukavaa ohjelmaa oli! Ja kirjojakin tuli luettua useita. Oikein hyvä kesä siis, vaikka välillä vähän ärsyttikin.


sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Suon tuoksua Valkmusassa





















Vuosi sitten Suomen luonnon päivänä kävimme Valkmusan kansallispuistossa ensimmäistä kertaa. Viime viikonloppuna teki kovasti mieli lähteä luontoon, ja kohteeksi valikoitui Valkmusa. Päivästä tuli lämmin ja aurinkoinen, joten parkkipaikka oli aivan täynnä. Toisaalta ihanaa, että ihmiset lähtevät luontoon, toisaalta sitä vain haluaisi olla siellä yksin. Ymmärrän toki, että viikonloppuna pienessä kansallispuistossa se on aika lailla sula mahdottomuus. Vaikka ihmisiä tulikin vastaan monia, sai Simonsaaren rengasreitillä hetkittäin rauhassakin olla, ja kirjata muutamat geokätköt löydetyiksi. Tällä kertaa kiersimme reitin vastapäivään, sillä kaikki näyttää aina erilaiselta toisinpäin, niin kuin joskus ala-asteella läheisestä metsäpolustakin kaverin kanssa totesimme.

Suopursujen tuoksu oli huumaava, ja valo maalasi kauniita varjoja pitkospuille. Aivan kuten viime kerralla, myös yksi sisilisko näyttäytyi – tämän häntä tosin oli katkennut. Vasta tänään huomasin, että yhden kuvan kulmaan oli eksynyt yksi koiran kuonokin. Ei ihme, sillä koiria siellä näkyi useita.

Haaveilen edelleen Valkmusan sumuisista, aamukasteisista auringonnousuista. Ehkä sekin haave joskus toteutuu!

Ihanaa syyskuun alkua.♥