Haminan joulumaan taikaa

Hamina on todella panostanut satumaisen joulutunnelman luomiseen Raatihuoneen ympäristössä. Se on varmasti tuonut kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti valoa monen kaupunkilaisen (ja ulkopaikkakuntalaisenkin) joulukuuhun. Aladinin kaupunkipalatsissa sijaitseva Jukka Rintalan SatuPalatsi-näyttely oli niin ikään piristävän lumoava kokemus. Oli siellä pukujen ja maalausten lisäksi myös tonttuja ja tinasotilaita. Kannattaa poiketa, jos et ole vielä käynyt! Sisään otetaan vain muutama ihminen kerrallaan, mikä luo näyttelyyn rauhaisan tunnelman. 

Kaunis hautausmaa metsän keskellä Haminassa

Aamuinen sumu liikkuu hiljalleen peltojen yllä, tehden tavallisesta maisemasta hieman mystisen näköisen. Jalat vievät vanhoille tutuille pikkuteille, joita pitkin joskus tuli käveltyä usein. Päätän ottaa totutusta hieman poikkeavan reitin. 

Voi, onpa tuosta kaadettu laaja ala metsää. Näyttää aika rumalta. Ai, tuollakin sama juttu.

Päädyn todella pitkästä aikaa vanhan ortodoksisen hautausmaan reunalle. Pienehkö, 1700-luvulla perustettu hautausmaa on mielestäni aina ollut kiehtovan näköinen. Menen sisään portista, eikä ketään näy. Auringonvalo tunkeutuu kuusten latvojen läpi taittaen aamun viileyttä, tikka hakkaa puuta. Muuten on hiljaista.

Hautausmaalla sijaitsee pieni kirkko, jonka vieressä on Aladinin suvun yksityinen hautakappeli. 

Siitähän taisin ottaa kuvan yläasteella kirjalliseen kyläesitelmään. Kävinköhän silloin täällä porttien sisäpuolella viimeksi?

Kappeli valmistui noin vuonna 1900, kirkko 1901. 

Mielestäni silloin tällöin on ihan tervettä vierailla hautausmailla. Se antaa elämään perspektiiviä. Tälläkin hautausmaalla yhdessä haudassa lepää kreivi ja kreivittäriä. Oli maallinen titteli sitten mikä vain, jossain vaiheessa sillä ei ole enää mitään väliä. 

Tietysti on surullista nähdä joissain muistomerkeissä hyvin vähäisiksi jääneet elinvuodet. Mutta ehkä sekin muistuttaa meitä eläviä siitä, että elämä voi olla arvaamatonta. Ehkä se saa meidät muistamaan, kuinka onnekkaita olemme saadessamme herätä aina uuteen aamuun. Ehkä muistamme taas olla vähän enemmän kiitollisia asioista, joita pidämme itsestäänselvyytenä.

Tien toisella puolella sijaitsee hyvin pieni, Nikolai II:n armeijan juutalaissotilaiden haustausmaa.

(Lähde)

Linnamäen Anna

Kaikkien itsensäkehittämiskirjojen ja -ohjelmien aikakautena olen iloinen siitä, että löysin muutama vuosi sitten tarinat uudestaan. Lapsena ja nuorena ahmin kirjasarjoja ja yksittäisiä romaaneja, eläytyen maailmoihin, jotka olisivat voineet olla totta – joko oikeasti tai ainakin mielikuvituksessa. Vaikka nykyään lukutahtini on hitaampi romaanien määrän jäädessä huomattavasti vähäisemmäksi, eläytymiskykyni ei ole onneksi kadonnut minnekään.

Nyt olen lukenut Itämeren Auri -nimistä kirjaa, jossa suomalainen parantajaneito rakastuu tietämättään viikinkiin. Vanhahko kieli vie mennessään soiden laidalta noidan oppiin ja meren tyrskyjä laululla laannuttamaan siihen malliin, ettei tapahtumien pienehkö hidastempoisuus haittaa. Vaan vielä on käännettävä yksi sivu, tai luettava seuraava kappale! Mitenhän Aurille ja Haakonille lopulta käy? Vielä on sivuja kahlattavana sen selvittääkseni. Sopivan kevyttä kesälukemista höystettynä itseäni kiinnostavilla teemoilla.

Tarinoiden kaipuuni ei ole rajoittunut vain kirjoihin, vaan olenkin katsonut Netflixistä Anna, a lopussa -nimistä sarjaa. En ole lukenut Vihervaaran Annasta kertovia tyttökirjoja koskaan, mutta ajattelin kokeilla, olisiko sarjasta mihinkään. Kirjoihin en siis pysty vertaamaan, mutta sarjaan koukutuin täysin. Nyt jo ihan harmittaa, että kolmesta kaudesta on enää kaksi jaksoa jäljellä. Tämä meni ehdottomasti lempisarjojeni listalle ja varmasti katson sen joskus uudemman kerran. Tässä on vaan se huono puoli, että nyt sitten haluan lukea kirjatkin, sillä enhän voi jättää tarinaa näin kesken! Lukulistalla olisi vaan paljon muutakin luettavaa.. ja muistin myös, etten ole lukenut Montgomeryn Runotyttö-kirjojakaan, vaikka sekin on ollut mielessä.. No ainakaan ei lopu luettavat kesken.

Olen täällä Porvoossa ehtinyt kierrellä jo hieman siellä sun täällä. Näiden kuvien miljöönä toimivaan Isoon Linnamäkeen ihastuin jo ensimmäisellä kerralla. Enemmän paikasta googlatessani selvisi, että kyseinen linnamäki on valtakunnallisestikin merkittävä muinaisjäännös, jonka historia näyttänee jäävän osittain mysteeriksi. Keskiaikaiset löydökset sieltä ovat kuitenkin runsaslukuisia. Ilmassa olikin mustarastaan laulun ja kesän ensimmäisen lämpimän illan lisäksi historian tuntua, kun ystäväni Satun kanssa kävimme mäellä kuvailemassa. Kiitos näistä kuvista kuuluu siis hänelle.<3 Taisi niitä jokunen jäädä myöhempääkin käyttöä varten, joten Linnamäen Annan kirjoittamaton tarina saanee ainakin kuvien muodossa jatkoa. 

Toukokuinen Tallinna

Olipa kiva näin joulukuussa palata keväisiin muistoihin, Tallinnan vanhaan kaupunkiin. Vietimme kaverin 30-vuotisjuhlia laivalla, ja osa ehti käydä seuraavana päivänä maissakin. Rakastan vanhoja kaupunkeja, kapeita kujia ja historian tuntua. Hyttiin nukkumaan jääminen ei siis käynyt edes mielessäni, vaikka unta ei montaa tuntia takana ollutkaan.

Olen jo aikoja sitten luopunut ajatuksesta, että tämä blogi olisi jotenkin ajan tasalla. Postauksia en ole muutenkaan ehtinyt kirjoittaa, ja välillä mietin, kannattaako tätä vielä jatkaa. Toisaalta silloin, kun alan tekemään postausta, muistan taas, miten kiva olisi useamminkin kirjoittaa ja jakaa kuvia. Pysyköön tämä siis vielä hengissä, ehkä se kipinä sieltä taas löytyy. Ja uskon, että ensi vuonna aiheita saattaa putkahdella mieleen enemmän kuin nyt, joten katsotaan...

Mukavaa ja rentouttavaa joulun aikaa!