Sen sijaan luulin todellakin, että olimme alkuvuodesta käyneet läpi tavarat säästettävien ja karsittavien osalta niin hyvin kuin mahdollista. Toukokuussa tavaroita muuttoa varten pakatessamme ja sitten laatikoita purkaessamme meinasi silti ihan hiki tulla – ja tulikin. Päädyimmekin aika pian viemään tarpeettomaksi katsomaamme tavaraa paikalliseen Goodwill-myymälään.
Pitkään kesällä ajattelin, että nyt ainakin on kaikki tavarat sellaisia, jotka haluamme pitää. Mutta muutaman viime viikon aikana on jostain mystisesti ilmestynyt noin kirpparipöydällinen tavaraa, jota täytyisi saada eteenpäin. Eli vaikka maaliskuussa en ihan heti ollut valmis lähtemään projektiin uudestaan, tässä sitä taas ollaan. Ongelma on kuitenkin se, että täällä Porvoossa ei tunnu olevan niin hyviä itsepalvelukirppareita kuin Kouvolassa. Voikin olla, että kun tarpeeksi kauan katselemme erinäisiä nyssäköitä nurkissa, lahjoitamme suurimman osan, ja kenties "parempien tavaroiden" osalta on tutustuttava facebook-kirppareiden ihmeelliseen maailmaan..
Miksi kirjoitan tästä taas? Ehkä siksi, että tavarat ovat olleet viime aikoina tästä nimenomaisesta syystä paljon mielessä. Huomaan myös tapahtuvan muutosta siinä, kuinka suhtaudun tavaroihin. Olen ollut pienestä asti ihminen, joka kiintyy helposti tavaroihin ja etenkin niiden mukanaan tuomiin muistoihin. Ja eihän nyt muistoja voi hävittää! Onhan tämäkin kippo sentään joskus kissankumminkaimalta saatu tai tämäkin akryylikarvalankahuivi omin pikku kätösin joskus 15 vuotta sitten neulottu.
Nyt osaan jo paremmin katsoa esineitä enemmän sillä silmällä, pidänkö niistä itse vai olenko vain kuvitellut pitäväni. Tai pidänkö niistä kiinni niihin liitettyjen tunteiden vuoksi, vaikken edes erityisemmin pitäisi niistä. Kuvittelin esimerkiksi pitäväni kovastikin Iittalan Kastehelmi -tuikkukupeista, ja kauniita ne toki ovatkin. Todellisuudessa en kuitenkaan oikeastaan koskaan käytä niitä (toisin kuin saman sarjan pieniä jälkiruokakulhoja, joista pidän kovasti), vaan valitsen jonkun muun. Ja kun ottaa huomioon sen, että poltan yleensä yhtä kynttilää kerrallaan, en tarvitse kymmentä erilaista tuikkua. Kaksi Kastehelmeä löytyy nyt siis kirpparitavaroiden joukosta.
Tavaroista luopuminen tuntuu vapauttavalta. Ja kun sitä on tehty nyt pikkuhiljaa eikä kertarysäyksellä, aina oppii itsestään jotain uutta. On pohdittava, olenko sellainen ihminen, joka käyttää tällaista esinettä tai asiaa. Vaikka edellisellä katsauksella onkin vielä kuvitellut olevansa kastehelmituikkuihminen, seuraavalla kerralla voi huomata ja myöntää, ettei olekaan. Tavaroita käsissään pidellessä tulee myös kohdanneeksi omat arvonsa ja pohtineeksi sitä, mihin rahansa ja aikansa haluaa käyttää. Haluanko käyttää aikaani useiden koriste-esinekokoelmien siirtelyyn, jotta saan pölyt pyyhityksi, vaikka en ollenkaan pidä siitä hommasta (aikaa kuluu)? Haluanko tulevaisuudessa asua aina vain isommassa asunnossa, jotta saan vuosien varrella kertyneet tavarat pidettyä järjestyksessä (rahaa kuluu ja myös aikaa sen hankkimiseen)? Se, että tavaran on kerran hankkinut tai saanut, ei siis tarkoita, etteikö siitä huolehtiminen veisi aikaa, rahaa ja tilaa myös jatkossa.
Nyt joku ehkä tämän luettuaan luulee, että olemme alkaneet minimalisteiksi. Emme ole kyllä lähelläkään sitä pistettä, ja ehkemme koskaan tule olemaankaan, ainakaan siinä mielessä, miltä minimalismin ajatellaan stereotyyppisesti ulospäin näyttävän lähes tyhjine koteineen. Vaikken kovin oppinut asiassa vielä olekaan, ajattelen minimalismin tarkoittavan laajemmin itselleen tärkeiden asioiden ja arvojen tiedostamista ja niiden priorisoimista omassa arjessaan. Tämä taas ulottuu materian lisäksi muihinkin elämän alueisiin ja onkin jo ihan toisen pohdinnan paikka.
Lue myös: