Dear Forest

Into the woods I go

To forget my thoughts

and find my flow

Can I go further

I thought I should ask

Then a raven sings

and that's how I know

You accept me with open arms

and never ask a reason

You know it's The place for me

where the wood sorrels grow

Let me breathe your enchanting air

that fills my mind with gratitude

Let me sense the heavenly scents of yours

and see your children's glow

I close my eyes and smile for you

my Dear Forest

And I bless you 

for looking after my soul

Kuvat minusta: Pete

Kevät väsyttää ja muita ajatuksia

• Nyt sen vasta tajuan. Talven pimeys ei itseeni juuri vaikuta, tai en ainakaan huomaa sitä, mutta monena keväänä olen ollut ihan loppu. Opiskeluaikoina kesän pari ensimmäistä viikkoa menivät aina toipuessa kuluneesta vuodesta. Elän nytkin rytmissä, jolloin vuosi tavallaan alkaa syksyllä, joten ei kai ole ihmekään, että jossain alkaa keväällä tuntumaan. Ja nyt tuntuu fyysisenä väsymyksenä. Viikonloput ovat kivoja, sillä silloin ehtii nukkua päiväunet.

• Vaikka nyt on aika hurja siitepölykevät ainakin koivun osalta, miulla on ollut ehkä helpompaa kuin viime vuonna. Katupölyn määrä oli silloin järkyttävä, hyvä jos pystyi hengittämään. Tänä vuonna ne ehdittiin siivota paremmin pois, tai ainakin tuntuu siltä. Mutta ehkä siitepölyaika osaltaan vaikuttaa myös kevätväsymykseen.

• Katsoimme juuri Game of Thronesin neljännen jakson, ja tämä käy jo ihan liian jännittäväksi. Enää kaksi jaksoa tulossa..! En pidä siitä, että ohjelmassa on niin paljon pahuutta ja kamalia tapahtumia, mutta silti se on yksi lempisarjoistani. Kuten myös Vikings, jonka viimeistä kautta täytyy alkaa odotella, kun GoT loppuu. On edes jotain odotettavaa..

• Sovimme erään lapsen kanssa haasteen, että kevätjuhlaan mennessä hän saa tehtyä spiraalin ja minä spagaatin. Olen joskus osannut molemmat, spagaatinkin molemminpäin, mutta vuosiin ei ole ollut toivoakaan. En siis tiedä, onko haasteen onnistuminen fyysisesti mahdollista, 3,5 viikossa. Nyt olen kuitenkin venytellyt neljänä päivänä putkeen, ja vaikken tavoitetta ihan saavuttaisikaan, toivon tästä jäävän tavan myös kevätjuhlan jälkeen. Olen nimittäin ihan kyllästynyt tähän rautakankimaiseen oloon.

• Huomasin, että tuomissa on jo nuppuja, eli kohta saamme nauttia huumaavasta tuoksusta ulkona. Väsymyksestä huolimatta olen myös ulkoiluttanut kameraa vähän ahkerammin, sillä kevät saa kuvausinspiraationi syttymään. Vielä kun olisi se makro-objektiivi...

• Lainasin kirjastosta pikalainana romaanin ja mietin, että ehdinköhän lukea sen seitsemässä päivässä. Joskus tällaiset tiukat aikarajat ovat hyviä, sillä silloin sitä aikaa jostain kummallisesti löytyy. Ehkä teenkin tänään fiksusti, ja menen jo kohta lukemaan ja siitä suoraan unten maille. 

• Lopuksi haluan jakaa ihanan luonnonlapsen Susanna Marian tämänpäiväisen postauksen, joka luonnonläheisyydessään ihastutti suuresti. Virkistävää luettavaa kaiken kiireen ihannoinnin keskellä. Kunpa voisin itsekin hakea juomaveteni lähteestä! Tässä vielä lainaus Susannan postauksesta:

"Me olemme kaikki yhtä. Luontoa ja meitä ei voi erottaa toisistaan, me olemme osa luontoa ja luonto on osa meitä. Olemme yhdessä osa kaikkeutta. Sydämemme sykkivät samaan tahtiin. Metsän hento kuiskaus, ukkosmyrsky, auringon säteet, täysikuun valo, lehtien havina, puron solina, aaltojen pauhu, kesäyön kauneus... kaikki löytyy meidän sisimmästämme. Jos se on hukassa, on aika löytää se uudelleen."

En voisi olla enempää samaa mieltä!

Hiidenvuori – ikiaikaista tunnelmaa Iitissä

Hiidenvuori oli meille tuntematon kohde ennen vappua. Olin halunnut jo pitkään käydä siellä, ja vappuna teimmekin kauniin sään vallitessa pienen retken naapurikuntaan Iittiin Hiidensaarelle, jossa vuori sijaitsee. Olin nähnyt sieltä hienoja kuvia, mutta kuvat eivät tehneet oikeutta tunnelmalle, joka vuoren päälle päästessä valtasi mielen. Tuulesta huolimatta tunnelma oli rauhaisa, ja maisemat pysäyttäviä.

Mennessämme meillä ei ollut oikeastaan käsitystä siitä, kuinka pitkä matka vuoren päälle parkkipaikalta olisi. Polku osoittautui lyhyeksi ja helppokulkuiseksi, ja osan matkaa sai nousta hyväkuntoisia portaita pitkin. Kevätaurinko lämmitti ympäröivää metsää, ja sai havupuut tuoksumaan ihanasti, melkein päihdyttävästi. Liekö siitä johtuen vai mistä, näen tässä alla olevassa kuvassa ihan selvästi varjojen muovaamat hiiden kasvot.

Opaskyltin mukaan vuoren huippu on Kymijoen pinnasta katsottuna yli 60 metrin korkeudessa. Pääkivilajina toimii graniitti, ja sen kovuuden ansiosta vuori säilyi muuta maastoa korkeampana, vaikka jääkausi pintoja pyöristikin. Perimätiedon mukaan vuori on toiminut myös muinaislinnana.

Enpä olisi uskonut, että Hiidenvuori tekisi minuun näin ison vaikutuksen, vaikka jo nimi tällaista myyteistä ja kansantaruista kiinnostunutta kovasti miellyttääkin. Olisi varmasti hieno kokemus osallistua myös kesällä Iitin musiikkijuhlien yhteydessä järjestettävään yökonserttiin, jolloin vuoren laelle kannetaan pianokin, mutta ainakin tänä vuonna minulla taitaa olla jo muuta ohjelmaa sille viikonlopulle. Ehkäpä ensi kesänä? Ja tulipa mieleeni myös eräs valokuvaukseen liittyvä idea, jonka haluan vielä tuolla toteuttaa. Se tosin vaatii vähän rekvisiittaa, jota minulla ei vielä ole.

Onko Hiidenvuori sinulle tuttu paikka? Itse ainakin haluan käydä tuolla vielä monesti uudestaan.

Pitkäthiekat – meren rannalla Haminassa

Olin viikonloppuna käymässä Haminassa. Lauantaina oli sen verran kesäinen päivä, että teki mieli lähteä käymään jossakin kesäisessä kohteessa. Minnekäs muualle haminalaiset (tai syntyjään sellaiset) menisivät, kuin Pitkille hiekoille! Kaivettiin äitin ja pikkuveljen kanssa miullekin pyörä varastosta ja sitten vaan matkaan. Kevyttä vauhtia ajellessa matka taittui puolessa tunnissa, ehkä sinne nopeamminkin pääsisi. Mihinkäs sitä kiire olisi tässä valmiissa maailmassa. Pysähdyttiin matkalla lintutornin kohdalla ja nähtiin ainakin silkkiuikkuja. Se on muuten yksi miun suosikkilinnuista.

Kaksi uskaliasta pariskuntaa uhmasi petollista kevätaurinkoa, muita itse rannalla ei ollut. Toisin sanoen, tarpeeksi vähän ihmisiä miun makuun. Onkohan mitään epämukavampaa paikkaa kuin täpötäysi ranta. No ehkä täpötäysi metsä vie pidemmän korren, siellä ainakin haluan olla rauhassa. Enkä miä rannalla yleensä pahemmin aikaa vietäkään, että sinänsä samapa tuo. ;)

Kovin pitkään emme pitkillä olleet, ehkä tunnin, sillä serkun synttärikahvit olivat vielä samana päivänä. Otettiin vähän kuvia, ja testasin pitkästä aikaa, miten diabolo pysyy käsissä. Ja kun oli tilaa, miten korkealle se lentää. Lopputuloksesta laitoin vähän videota instagramiinkin. Ihan hyvin se sujui, vaikkei ote ihan samanlainen tietenkään ole kuin ennen vanhaan. Mutta tuli jotenkin tosi nostalginen olo, olihan diabolo miun rakkauslaji sirkuksessa. 

Nostalgisuuden lisäksi mieli vaelsi jo vähän tulevaan. Kesään. Näin mielessäni tuollaisia ex tempore (pyörä)retkiä, uusia kahviloita, livemusiikkia, vehreyttä ja vihreyttä ja Pohjois-Karjalan sielunmaisemia. Viime vuonna jäi kauan haaveiltu Kolin retki tekemättä, tänä kesänä haluan sen toteutuvan. Sitä odotellessa! <3