sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Iltaretki Olhavanvuorelle















Hetki näiden kuvien jälkeen tuli pimeää. Lähellä ollut korppikin oli lähtenyt omille teilleen, ja kuulin vain tuulen. Lamppujen valossa lähdimme suunnistamaan takaisin samaa polkua alas vuorelta. Pilvet peittivät taivasta, ja ilman valoa olisi ollut pilkkopimeää. En tykkää liikkua pimeän aikaan kaupungilla, mutta metsässä ei yllättäen pelottanutkaan – vaikkakin puiden narina sai mielikuvituksen liikkeelle. Lampun valoon ei osunut yksiäkään kiiluvia silmiä, eläimet kyllä väistävät ihmistä. Sen sijaan juurien ja kivien kanssa sai olla tarkkana. 
Lähtiessämme retkelle olin ollut vähän huonolla tuulella, sillä oli vaikuttanut siltä, ettemme lähtisikään, kun oli mennyt niin myöhäiseksi. Myöskin ensimmäisen pakkasaamun kaunis auringonvalossa kylpevä kuura oli jäänyt ikuistamatta kuviksi, mikä harmitti. Lisäksi olin väsynyt viikon aamuvuoron ja univelkojen vuoksi. Mutta niin vaan luonto teki taikojaan, ja sain palata kotiin paljon paremmalla mielellä. ♥

tiistai 25. syyskuuta 2018

Metsän parantava vaikutus

Mitä antaisinkaan juuri nyt siitä, että voisin olla näissä upeissa, sammalen peittämissä maisemissa. Puut näyttävät ehkä vähän karuilta, mutta silti tuo pieni metsäalue on suosikkikohtiani Repovedellä. Virkistävän metsän sijaan olen nyt koneeni ääressä, sillä ajattelin viimein kirjoittaa jo Yugen-postauksessani mainitsemastani kirjasta. Shinrin-yoku: japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet on metsälääketieteeseen erikoistuneen tohtori Qing Lin kirjoittama, tutkimuksiin perustuva teos metsien vaikutuksesta ihmisen terveyteen. 
Li painottaa, ettei metsäkylvyllä tarkoiteta liikuntaharjoitusta tai patikointiretkeä metsässä, vaan luonnossa oleskelua ja siihen yhteyden luomista kaikin aistein. Haistellen, maistellen, katsellen, kuunnellen ja tuntien. Hänen mukaansa ei ole ihme, että metsäkylpy kehittyi juuri Japanissa, sillä ainoastaan Suomessa ja Ruotsissa on vastaavia metsiä. Jee, Suomi mainittu! Ilmankos Japani maana onkin itseäni aina kiehtonut, siellä on selvästi sielunsiskoja- ja veljiä. 
"Shintolaisuus ja buddhalaisuus ovat Japanin merkittävimmät uskonnot, ja niissä molemmissa metsää pidetään taivaan valtakuntana. – – Shintolaisuudessa henget eivät ole metsästä erillään, vaan kuuluvat siihen. Henget asuvat puissa, kivissä, tuulen henkäyksessä, purossa, vesiputouksessa." (Qing Li)
Tiedätkö, mitä on teknostressi? Termi on kehitetty jo vuonna 1984, ja se tarkoittaa uuteen teknologiaan liittyvää epätervettä käyttäytymistä. Me nykyihmiset, minäkin, vietämme suuren osan päivästämme tuijotellen erilaisia ruutuja, vieläpä sisätiloissa. Ja uskallan väittää, että monet meistä ovat myös kärsineet jostakin teknostressin mahdollisesta aiheuttajasta, kuten pakonomaisesta puhelimen vilkuilusta, jatkuvasta päivitysten jakamisesta ja tunteesta, että olisi oltava koko ajan tavoitettavissa ja yhteydessä muihin ihmisiin. Valitettavasti voin tunnistaa itseni ajoittain noista asioista. Miten sitä lapsena pärjäsikään, kun oli pelkkä lankapuhelin! Nykyään tulee jopa välillä syyllinen olo siitä, kun tietää toisen henkilön nähneen, että hänen viestinsä on luettu, mutten heti vastaakaan siihen. Tuntuu siltä, että pitäisi.



Lin mukaan "teknostressi aiheuttaa ahdistusta, päänsärkyä, masennusta, henkistä väsymystä, silmä- ja niskarasitusta, unettomuutta, turhautumista, ärtyneisyyttä ja maltin menettämistä". Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan stressi on tämän vuosituhannen terveysepidemia. Voisiko luonnossa oleskelu olla yksi vastaus stressimme helpottamiseksi? Kyllä vain, sillä tutkimusten mukaan metsäkylpy voi muun muassa vähentää verenpainetta, parantaa aineenvaihduntaa ja sydämen ja verenkierron toimintaa, alentaa verensokeria, helpottaa masennusta, parantaa keskittymiskykyä, lisätä energiaa, tehostaa vastustuskykyä ja lisätä kehon luonnollisia tappajasoluja. Nämä tappajasolut ovat valkosolutyyppejä, jotka käyvät epätoivottujen solujen, kuten virusten tai kasvainsolujen, kimppuun tuhoamalla niitä.  Jopa kerran kuussa metsässä käyminen parin tunnin ajan voi kirjan mukaan ylläpitää tappajasolujen tehokasta toimintaa.



Miksi metsä vaikuttaa meihin näin? Kun mietin, mikä itseäni metsässä rauhoittaa, on se hiljaisuuden ja puhtaamman ja hapekkaan ilman lisäksi tuoksu. Havumetsän tuoksu lämpimänä kesäpäivänä on painunut mieleeni jo lapsuudesta. Eipä siis ihme, että juuri tuoksulla on oikeastikin positiivisia vaikutuksia terveyteemme, ja havupuut tuottavat niitä ilmaan todella paljon. Kasvien luonnolliset öljyt, fytonsidit, ovat myös osa kasvien itsensä puolustusjärjestelmää. Tässä puhutaan siis tuttavallisemmin eteerisistä öljyistä, ja tämä luonnon tarjoama aromaterapia on yksi metsäkylvyn tärkeimmistä osa-alueista.





Voisin kirjoittaa tästä kirjasta ja muistakin metsäkylvyn elementeistä kuin tuoksusta vaikka kuinka paljon, mutta en halua kuitenkaan alkaa koko kirjaa referoimaan. Siksi kannustankin sinua lukemaan kirjan itse, sillä se sisältää monia tutkimustuloksia lyhyesti ja selkeästi esiteltynä, ja myös subjektiivisempia kokemuksia. Lisäksi kirja on helppolukuinen ja kaunis upeine kuvineen. 




Seuraavan kerran, kun menen metsään, yritän unohtaa puhelimen ja kameran kotiin tai vähintään laukkuun. Kuuntelen, mitä linnut ja tuuli juttelevat, ja kuinka maa rapisee kenkien alla. Katselen luonnon valmistautumista talveen, sitä, kun lehdet yksitellen leijailevat alas puista ja maisema muuttaa muotoaan. Tunnen puun kaarnan ja maan käsieni kautta. Ehkä löydän sienen tai pari kerättäväksi. Pysähdyn, suljen silmät ja hengitän. Tunnen, mutta myös tiedän, että kaikki nuo tekevät hyvää itselleni.

Sitä odotellessa tipautan kotona diffuuseriini tipan sekä mäntyä, että kuusta, ehkä myös sypressiä, ja kuvittelen olevani metsässä.




Ps. Moni on kuullut hanamista eli kukkien katselusta, mutta tiesitkö, että on olemassa myös tsukimi, eli kuun katselu? Sitä vietetään syksyisin. Jos olisi varaa, lähtisin Japaniin just nyt! No, onneksi kuu näkyy täälläkin. Tänään heti herätessäni, aamulla puoli viideltä, katselin hetken täysikuuta parvekkeellamme, samalla kun viileä syysilma karkoitti unihiekat silmistä. ♥

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kesäinen syyssunnuntai Hesperian puistossa

Viime viikonloppuna näimme kahden ystäväni kanssa Helsingissä vähän pidemmän kaavan mukaan, oli hotelli ja kaikki. Tanssimaankin päästiin, vaikka etkot onkin aina parhaat maailmanparantamisineen. Täytyy sanoa, että pieni irtiotto arjesta tuli erittäin tarpeeseen. Raaskisipa tuollaisia minireissuja harrastaa enemmän!



Totesin taas itselleni, että Helsingissä on kiva käydä, mutten kuitenkaan haluaisi asua siellä. Ihan liikaa ihmisiä, alkoi välillä melkein ahdistaa! Mietin, miten nämä kaikki kiireiset ihmiset jaksavat jonottaa joka paikassa? Sen lisäksi vähän onneton suuntavaistoni tuntuu katoavan pääkaupunkiseudulla täysin, puhumattakaan siitä, että tietäisin, missä joku tietty kaupunginosa on. En myöskään osaa yleensä valokuvata siellä mitään, vaikka olen sitä mieltä, että joka paikasta löytyy jotain kuvattavaa. Kerran kuvasin vain lokkeja.



Onneksi on ystäviä, jotka tietävät paremmin! Kuulin, että hotellimme lähellä sijaitsevassa puistossa voisi olla kuvauksellista. Kolmen tunnin yöunien jälkeen painelimme Töölönlahden rannalle (nyt sitten tiedän, missä sekin on..) Hesperian puistoon, ja kaupunkireissu muuttui yllättäen luontokuvausretkeksi. Voin ehkä puhua vain omasta puolestani, mutta hiljaa hiipivästä väsymyksestä ei ollut enää tietoakaan, kun näin joutsenet ja upeat hopeapajut. Lähinnä harmittelin sitä, ettei kuvaamiselle ollut tarpeeksi aikaa. Juna kun ei tunnetusti odota.






Ja tietenkin kun näen mahdollisuuden hassuttelukuviin, se on käytettävä. Ei miusta ehkä balleriinaa saisi, kun ei jalkakaan enää nouse tai selkä taivu niin kuin ennen, silloin vanhoina hyvinä aikoina. Jotain pitäis vissiin tehdä. Sitä jotain odotellessa mennään tällaisella rautakankityylillä.






Kyllä mie tämän perusteella ottaisin kameran mukaan seuraavallekin täsmäiskureissulle Helsinkiin. Luulen, että kunhan vaan tietäisin mihin mennä ja miten, löytäisin paljonkin mielenkiintoista kuvattavaa.

tiistai 11. syyskuuta 2018

Mielekkään tekemisen merkitys omalle jaksamiselle

Heräsin viime lauantaina ja katsoin kelloa, joka näytti 6.10. Unisena luulin, että on työaamu, ja iski kauhea paniikki, että nyt en ehdi töihin ajoissa. Meni hetki ennen kuin tajusin, että olikin viikonloppu. Työasiat jäävät välillä pyörimään päähän vapaa-ajallakin, ja kahden päivän viikonloppuvapaa on monesti vähän riittämätön aika palautua. Luulen, että neljän päivän työviikko olisi itselleni kaikista ideaalein ratkaisu. Tällä hetkellä se ei kuitenkaan ole mahdollista, joten olen iloinen siitä, että tiedän viikonloppujen olevan aina vapaat.




Me ihmiset eroamme varmasti paljon siinä, kuinka paljon kestämme kuormitusta. Itse kuormitun aika herkästi, ja viimeistään työpäivän jälkeen väsymys iskee. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka olisin lähtökohtaisesti hyvinkin väsynyt, oloa piristää kummasti itselle mieluisa tekeminen. Ajatus tähän postausaiheeseenkin tuli itse asiassa juuri äsken, kun käsittelin näitä kuvia (ja lightroomkin jaksoi pelittää ihan hyvin, kerrankin!). Nämä kuvat ovat jo kolmen viikon takaa, ja mielessä on ollut, että ne pitäisi saada tehtyä, mutten sitten vain ole jaksanut. Nyt kun kävin niitä tekemään, piristyin selvästi! Elin samalla vähän kuin uudestaan tuon hiljaisen, kauniin sumuisen aamun. Rakastan sumua, se tekee monesta kohteesta paljon kuvauksellisemman näköisen.




Sama juttu kävi viime viikolla, kun menin ensimmäistä kertaa venäjän tunnille. Ehdin olla töiden jälkeen puoli tuntia kotona eli palautumisaikaa ei juuri ollut. Tunnilla ollessani nuupahtanut olemukseni koki kuitenkin ryhtiliikkeen. Pakkokin oli ryhdistäytyä, jos meinasi pysyä perässä muutaman ensimmäisen kirjaimen opettelussa. Olen aina tykännyt kielten opiskelusta, ja oli kiva aloittaa jotain ihan uutta ja omaa ihan omaksi iloksi. Uskon, että uuden oppiminen tuo innostumisen kautta energiaa oloon ja eloon muutenkin.




Tälle syksylle on todennäköisesti tulossa vähän muitakin uusia juttuja, ja on kiva hieman haastaa itseään. Olen sellainen, että jumitun helposti tuttuun ja turvalliseen. Ehkä työasiatkin unohtuvat vapaa-ajalla paremmin, kun on muutakin ajateltavaa. Lisäksi ajattelen, että kun voin hyvin vapaalla, jaksan työssäkin paremmin. Eli vaikka väsyttäisi, ei mielestäni kannata kokonaan unohtaa niitä omia kivoja juttuja, joista saa lisää virtaa. Toki joskus on pakko vaan huilata ja olla tekemättä mitään, ja se on ihan ok, omat rajansa on hyvä tietää ja muistaa.




Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus nähdä kahta ystävää Helsingissä, ja odotan sitä jo innolla! Siitä onkin aikaa, kun olemme viimeksi tällä porukalla kunnolla nähneet. En tosin tiedä, miten jaksan valvoa niin myöhään kuin oletan meidän valvovan, mutta kenties saan jonkinlaisen energiapiikin. Sillä mikä olisikaan parempaa tekemistä, kuin maailmanparannus ja tanssiminen ystävien kesken.




Mutta nyt unimaailma kutsuu. Hyvää yötä, jos satut tämän vielä tänään lukemaan! ♥

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Ihana herkkyys – Suvi Bowellan

Jos pitäisi valita kaunein erityisherkkyydestä kirjoitettu kirja, se olisi todennäköisesti tämä Suvi Bowellanin uutuus Ihana herkkyys. Kirjahan on kuin karkki ja visuaalisesti itseäni hyvin miellyttävä, mikä on hyvin tyypillistä kaikille Hidasta elämää -sarjan kirjoille. Olen lukenut vain muutaman sarjan kirjoista, mutta selaillut monia pelkästään niiden kauneuden vuoksi. 
Kuten olen jo aiemmin kertonut Heli Heiskasen Herkkyyden voima -kirjaa käsittelevässä postauksessani, olen lukenut tästä aiheesta jo muutamankin kirjan. Sinänsä tämä kirja ei itselleni tuonutkaan uutta tietoa, mutta pidin silti sen lukemisesta. Kirja keskittyy paljon kirjailijan omiin kokemuksiin ja hyviksi havaitsemiin hyvinvointivinkkeihin sekä siihen, miten herkkyyden voi nähdä voimavarana. Mielestäni tämä on hyvä näkökulma, sillä kirja voi tavallaan toimia vertaistukenakin heille, jotka eivät vielä ole ymmärtäneet herkkyytensä hyviä puolia tai keskittyvät liikaa haasteisiin. Monille tällaiseen kauniiseen ja kevyen oloiseen kirjaan tarttuminen on myös varmasti helpompaa kuin paljon tutkimustietoa sisältävään teokseen.


Jos kuitenkin kaipaat tieteellisempää opusta, lue mielummin Elaine Aronin HSP – Erityisherkkä ihminen. Tai jos jotain siltä väliltä, niin vaikka tuo mainitsemani Heiskasen kirja.
Haluan tähän loppuun nostaa esille yhden hyvän pointin, joka erityisesti jäi mieleen ja joka joskus tuppaa unohtumaan. Herkillähän on välillä taipumusta elää liikaa oman päänsä sisällä, uppoutuen ajatuksiin, päiväuniin, murehtimiseen – toisin sanoen omaan kuplaansa. Sen vastapainoksi olisi hyvä muistaa olla läsnä omassa kehossaan ja huolehtia siitä. Tuohon liittyvät muun muassa kaikkien tietämät uni, ravinto ja liikunta, mutta myös maadoittuminen eli maayhteyden luominen. Voi vaikka halata puuta, kävellä paljain jaloin luonnossa tai miksei vaikka työntää sormet multaan omassa puutarhassa. Mikä olisikaan parempi tapa tuoda itsensä ajatuksistaan tähän hetkeen, kuin tuollainen juureva tekeminen! ♥

maanantai 3. syyskuuta 2018

Syksyinen kuivakukkakranssi

Tiedätkö sen tilanteen, kun säilytät jotain asiaa monta vuotta miettien, että kyllä tälle vielä joskus jotain käyttöä löytyy. Monta kertaa suunnittelet heittäväsi asian pois tilaa viemästä, muttet raaski. Nuo kuivakukat olivat minulle sellainen asia. En edes muista, milloin olen ne ostanut. Jostakin torilta tai markkinoilta kuitenkin. Tarkoitus oli tehdä jokin diy-projekti, mutta eilispäivään mennessä en ollut saanut aikaiseksi. Ja sitten kun yhtä eteisen kaappia siivotessani löysin styroksirenkaan, idea piti toteuttaa heti! 
Olisi tietysti kannattanut vaikka maalata valkoinen styroksi jollain maalilla, etteivät valkoiset kohdat paistaisi läpi. Ajattelin kukkien kuitenkin peittävän renkaan sen verran hyvin, etten viitsinyt. En ole ihan niin tarkka näissä asioissa. Renkaan ja kukkien lisäksi tähän tarvitaan vain kuumaliimapistoolia ja tarpeeksi niitä liimapuikkoja sitä varten. Ei niitäkään nyt ihan hirveän montaa mennyt tällaiseen pienehköön kranssiin. Ja tietysti tarvitaan myös jokin naru tai nauha ripustusta varten. Sommitteluakaan en kovin paljon miettinyt etukäteen. Mutta aika hieno siitä tuli, vaikka itse sanonkin! Oli kiva pitkästä aikaa vähän askarrella jotain. 
Kai se on tämä syksy, joka saa energian ja luovuuden virtaamaan! ♥

lauantai 1. syyskuuta 2018

"Muista olla kotona ruoka-aikaan!"

Kuulin tuon otsikon lausahduksen tänään yhdeltä tutulta, ja piti oikein hetki miettiä, mitä se tarkoittaa. Miten niin ruoka-aikaan, enkös mie aina ole... Sitten vasta tajusin, että olen hänen mielestään liian laiha. Jaahas. Hän ei varmaan huomannut, että söin juuri tiikerikakkua, omenapiirakkaa ja täytekakkua (vähän liikaa, koska pitihän kaikkea maistaa!). Yllättävän kauan olinkin saanut taas olla noilta kommenteilta rauhassa. 
Minua aina jaksaa hämmästyttää ihmiset, joilla on tarve kommentoida toisten painoa, oli se sitten hyväntahtoista tai ei. Luulisi tässä vuosien varrella ihmisten oppineen ja nähneen, että en mie tästä liho vaikka haluaisinkin. Ystäväni juuri pari päivää sitten kysyi, että olenko tyytyväinen itseeni. Ja sanoin olevani. Vaikkei se kenellekään oikeastaan kuulu, olen taas normaalipainossani saavutettuani viimeinkin takaisin muutaman vuoden takaisen stressin haihduttamat kilot. Tietysti on asioita, joiden toivoisin ehkä olevan toisin, mutta eivät ne oloani ja elämääni häiritse. Ja halutessani voin itse vaikuttaa niihin, joten ulkonäön murehtiminen on siinäkin mielessä aika turhaa.


Onhan tässä vuosien varrella tullut kuultua kaikenlaista kommenttia, ja kieltämättä joskus otin kommentit itseeni. Kaikista paras oli se, kun yksi itselleni melkein tuntematon keski-ikäinen mies kerran totesi, että "lihat puuttuu jalkojen ympäriltä". Hämmennyin, enkä muistanut edes kiittää kauniista sanoista. Pitkälle on tultu siinä mielessä, ettei minua enää oikeastaan kiinnosta, mitä mieltä muut ovat ulkonäöstäni, ja tuollaiset sanat menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. 
Miksi sitten kirjoitan tästä nyt? Yksinkertaisesti siksi, etteivät kaikki vielä osaa jättää ikäviä tokaisuja omaan arvoonsa. Haluaisin ihmisten ymmärtävän, että jonkun päivä voi todellakin mennä pilalle negatiivisista ulkonäkökommenteista. Ja jos se on jatkuvaa, itsetunto ja minäkuvakin on vaarassa. Eihän kukaan halua jatkuvasti kuulla olevansa vääränlainen. Seuraavan kerran, kun meinaat päästää suustasi tuollaisen sammakon, mieti vielä toisen kerran. Mitä sinä siitä hyödyt, saati sanojesi kohde? 
Mukavaa syksyn alkua! ♥