Kohtalon isku, mahdollisuus kehittyä

Olin muutamia päiviä sitten kahden työkaverin kanssa luennolla, jonka teemana oli elämänkaari ja kohtalo. Luento oli todella mielenkiintoinen, sillä minusta on ihan hirveän kiinnostavaa tietää, miten monella tapaa asioista voi ajatella. Monikin asia jäi tuolta parilta tunnilta mieleen, mutta yksi ehkä muita enemmän. Ja sitä luennoitsija Maria Sannamo nimitti "kohtalon iskuksi". Se tarkoittaa asiaa, ehkä jotakin koettelemusta, joka todella saa ihmisen pysähtymään. Miettimään elämää syvemmin.

Miksiköhän on niin, että havahdumme vasta sitten kun jotain todella järisyttävää tapahtuu omassa elämässämme? Varmasti monilla meistä on asiasta kokemusta, niin minullakin. Muutama vuosi sitten elin aika vaikeita aikoja, mutta pysähdyin vasta sitten, kun oli pakko. Kehoni ilmoitti, että nyt riittää, herää jo pahvi! En mielelläni muistele tuota aikaa, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että ilman tuota kohtalon iskua en olisi se henkilö, joka olen nyt, ja joksi olen tulossa. Tuo pysähtymisen aika tarjosi mahdollisuuden miettiä uusiksi omia arvoja ja ajatuksia itsestäni ja maailmasta. Ymmärsin, kuinka vääristynyt näkemys minulla oli ollut siitä, kuinka täällä pitäisi elää, millainen pitäisi olla. Koin arvottomuutta, kun en pystynyt täyttämään yhteiskunnan vaatimuksia. Lopulta ymmärsin, että jokainen on arvokas omana itsenään. Minun ei tarvitse olla enempää, tai myöskään vähempää, mitä olen. Olen hyvä näin, sanovat mitä sanovat.

Mietin tuota termiä kohtalon isku myös samalla, kun luin Karita Aaltosen kirjaa Uskalla parantua: uskomaton tositarina toivosta ja mielen voimasta. Tarina todella on uskomaton. Aaltonen sai diagnoosin parantumattomaksi luullusta aivosyövästä, jonka elinajanodote oli muutamasta kuukaudesta vuoteen. Hän kuitenkin parantui länsimaisen lääketieteen, täydentävien hoitojen ja elämäntapamuutosten myötä. Jo kirjan nimi kertoo hänen suhtautumisestaan sairauteen: hän otti itse vastuun omasta terveydestään uhriutumisen sijaan. Kirjan mukaan tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että avuttomuuden tunne heikentää vastustuskykyä. Entä, jos asetelman kääntääkin päinvastoin? 

Kaikista hienointa tässä tositarinassa on mielestäni Karitan asenne. Hän ajatteli syöpää ystävänään, joka on tullut opettamaan hänelle jotakin. "En taistele syöpää vastaan. Elän sen kanssa. Mitä se on tullut tänne opettamaan? Mitä en vielä ole tajunnut? Mitä minun pitää elämässäni muuttaa, ja miten minun pitää itse muuttua voidakseni paremmin?". Juuri noita kysymyksiä ajattelin itsekin silloin muutama vuosi sitten. Mikä tarkoitus tällä kaikella on? Opin saman asian kuin Aaltonenkin: minun on ensin huolehdittava itsestäni, jotta voin huolehtia myös muista. Terve itsekkyys on tärkeä asia. 

Olen aiemminkin lukenut siitä, että sairautta vastaan ei kannata taistella. On parempi ajatella asiaa terveyden kannalta. Miksi haluan tervehtyä? Silloin ajatukset muuttuvat väistämättä positiivisempaan suuntaan, ja uskon, että mielessämme on voimaa. Voimaa, jota ei ehkä pysty tieteellisesti mittaamaan, mutta jota aivan varmasti löytyy.

Kaunista sunnuntaita sinulle! ♥