-Ralph Waldo Emerson
Joskus ajattelen, että olisi kiva pitää täysin anonyymia blogia. Kukaan ei tietäisi sen olemassaolosta, ainakaan kukaan tuttu, eikä minua voitaisi tunnistaa siitä. Nyt nimittäin tuntuu siltä, että miulle on iskenyt jonkinlainen itsesensuuri tekstien kanssa; aivan kuin sanat olisivat lukitussa kaapissa, jonka avaimeen en pääse käsiksi. Se on vähän harmi, sillä vaikka pidänkin kuvista ehkä enemmän ja pystyn niillä ilmaisemaan itseäni parhaiten, sanoihin rakastuin jo kun opin lukemaan. Kirjoitettuihin sanoihin, luettuihin sanoihin.
Tämä on vähän paradoksaalista, sillä en ole tainnut koskaan saada blogista huonoa palautetta. *koputtaa puuta* Tunnen itseni hyvin ja tiedän millainen olen, mutta ehken vieläkään ole täysin päässyt irti niistä ajatuksista, millainen minun pitäisi olla. Siis jonkun muun mielestä, oli se sitten tuttu, puolituttu, yhteiskunta tai kuka tahansa. Ja uskon tämän olevan yksi sellainen asia, joka estää omaa ääntäni (myöskin konkreettisesti) virtaamasta.
Omana itsenä olemisen tulisi olla maailman helpoin asia, mutta kuten Emersonkin on sanonut, se on enemmänkin saavutus. Maailma, jossa elämme, yrittää koko ajan tehdä meistä jotakin muuta. Maailma, eli tässä tapauksessa me ihmiset. Eikö olekin kummallista, että sanomme "ole vain oma, uniikki, itsesi", mutta yritämme sitten lopulta kuitenkin ahtaa itseämme ja/tai muita johonkin määritelmään. Vaikka kukaan ei mahdu yhden määritelmän sisälle.
Vaikka kuvat kertovat monesti enemmän kuin tuhat sanaa, koen kirjoitetut sanat silti paljastavammiksi. Jos kirjoitan näin tai noin, millaisen kuvan se minusta antaa? Kuinka paljon edes haluan jakaa ajatuksiani? Ehkä seuraava tehtäväni on löytää taas se oma tapa kirjoittaa – sellainen, jossa on sijaa kauniille sanoille ja jonka nyt olen hetkellisesti kadottanut.
Toisin sanoen, täytyy vain kirjoittaa, eikä vain haaveilla kirjoittavansa. Ehkä sanakaapin avain alkaa sitten löytyä vähän useammin.
Kaunista uutta viikkoa juuri sinulle! ♥
Kuvat: Caro Photo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti