Piirakkatalkoot mummin kanssa

Onkohan mitään parempaa, kuin itse tehty karjalanpiirakka? No ehkä karjalanpiirakka munavoilla.. ;) Olimme mummin kanssa sopineet, että tekisimme joskus taas niitä yhdessä. Edellisestä kerrasta olikin kulunut jo vuosia aikaa, joten nyt viikonloppuna oli jo aikakin tehdä uudestaan.

Kuulemma silloin aikoinaan Pohjois-Karjalassa oli ihme, jos ei lauantaisin ollut piirakoita pöydässä. Mummi itse sai piirakoiden pyörittelyyn oppia anoppinsa äidiltä Annalta, ja aika monet piirakat hän onkin sen jälkeen elämässään tehnyt.

Ajatella, miten yksinkertaisista aineksista saakin aikaan jotain niin hyvää! Kaikissa ohjeissa ei vehnäjauhoja ole ollenkaan, mutta mummi on sitä yleensä laittanut taikinaan, jotta siihen saadaan vähän sitkoa. Taikinasta kannattaa tehdä aika napakka, eikä leivontavaiheessakaan jauhoja voi oikein säästellä.

Piirakoita itsessään ei kovin kauaa tee, varsinkaan jos kotoa sattuu löytymään pastakone, jolla saa kuoret helposti tehtyä. Taikina veivataan läpi ensin vähän leveämmällä asetuksella ja sitten toisinpäin ohuemmalla, jolloin kuoresta tulee pyöreä. Mutta jos ei halua mennä helpolla, niin perinteisellä pulikallakin homma hoituu. Toisilta ehkä vähän jouhevammin kuin toisilta, itse kaipaisin kieltämättä vähän enemmän harjoitusta. Ei nimittäin ihan vielä päivä paista pohjista läpi (pyöreästä muodosta puhumattakaan..), toisin kuin isoisomummolla kuulemani mukaan.

Rypytystaidoissakin olisi vielä parantamisen varaa, mutta kyllä ne jo kyseisiksi piirakoiksi mielestäni tunnistaa. Vaikka pystynkin alemmasta kuvasta sanomaan, että mitkä noista ovat minun tekemiäni..

Sain lainaksi asiaankuuluvan essun – kyllä näilläkin taidoilla jo muutama martta-piste varmaan irtoaisi?

Meinasi käydä perinteiset eli melkein unohdin ottaa lopputuloksista kuvia, kun oli niin kiire maistamaan. Mutta jos olisin vähän kauemmin odotellut, niin ei olisi ollut enää mitään kuvattavaakaan. En nimittäin ole tässä perheessä ainut, jolle piirakat maistuu...

Lumi laskeutui Niivermäelle

Muutama päivä sitten lunta oli vielä aika vähän, mutta kuitenkin sen verran, että metsässäkin oli jo ohut kerros. Jostain syystä minulla oli ollut kauhea tarve päästä metsään, joten tarve oli täytettävä. Bussikorttikin oli vielä voimassa, joten päätin hyödyntää tilaisuuden ja lähteä käymään Niivermäellä ja sen jälkeen vielä kauppakeskus Veturissa, joka sijaitsee ihan siinä vieressä. Tämä lähinnä teille ulkopaikkakuntalaisille tiedoksi; jos siis kauppakeskuksen vilinä alkaa ahdistaa, parin minuutin kävelyn päässä odottaa parin kilometrin pituinen luontopolku luonnonsuojelualueella. Mielestäni alue on kauneimmillaan keväällä valkovuokkojen ja ketunleivän kukkien aikaan, mutta mielellään siellä käy muuloinkin.

Täysin pakoon liikenteestä kuuluvaa kumua täällä ei ehkä pääse, mutta muuten aika rauhassa saa olla hengittäen vanhan metsän tunnelmaa. Kiersin itse lenkin hitaasti -sillä kolme viikkoa sitten alkanut flunssa ei taida vieläkään olla täysin ohi- enkä törmännyt yhteenkään ihmiseen. Yleensä muutamia ihmisiä tulee kuitenkin vastaan, se riippunee hieman ajankohdastakin.

Hmm, sanoinko jo, että suosittelen?

Mihin kaikkeen valo taipuu

Vastauksena otsikon kysymykseen, vaikka mihin! Kerroinkin jo jokin aika sitten, että osallistuin kansalaisopiston Pitkät valotukset -kurssille. Kurssipäiviä oli yhteensä neljä, ja kaikkea hauskaa tuli taas kuvattua. Tässä olisi nyt vain sekalaisessa järjestyksessä joitakin otoksia kurssilta.

Mitä jäi käteen? Ideoita ja inspiraatiota nyt ainakin. Ja onhan se joskus kiva kuvata porukallakin – ei mene niin erakoitumiseksi tämäkään touhu.