Ihana herkkyys – Suvi Bowellan

Jos pitäisi valita kaunein erityisherkkyydestä kirjoitettu kirja, se olisi todennäköisesti tämä Suvi Bowellanin uutuus Ihana herkkyys. Kirjahan on kuin karkki ja visuaalisesti itseäni hyvin miellyttävä, mikä on hyvin tyypillistä kaikille Hidasta elämää -sarjan kirjoille. Olen lukenut vain muutaman sarjan kirjoista, mutta selaillut monia pelkästään niiden kauneuden vuoksi. 

Kuten olen jo aiemmin kertonut Heli Heiskasen Herkkyyden voima -kirjaa käsittelevässä postauksessani, olen lukenut tästä aiheesta jo muutamankin kirjan. Sinänsä tämä kirja ei itselleni tuonutkaan uutta tietoa, mutta pidin silti sen lukemisesta. Kirja keskittyy paljon kirjailijan omiin kokemuksiin ja hyviksi havaitsemiin hyvinvointivinkkeihin sekä siihen, miten herkkyyden voi nähdä voimavarana. Mielestäni tämä on hyvä näkökulma, sillä kirja voi tavallaan toimia vertaistukenakin heille, jotka eivät vielä ole ymmärtäneet herkkyytensä hyviä puolia tai keskittyvät liikaa haasteisiin. Monille tällaiseen kauniiseen ja kevyen oloiseen kirjaan tarttuminen on myös varmasti helpompaa kuin paljon tutkimustietoa sisältävään teokseen.

Jos kuitenkin kaipaat tieteellisempää opusta, lue mielummin Elaine Aronin HSP – Erityisherkkä ihminen. Tai jos jotain siltä väliltä, niin vaikka tuo mainitsemani Heiskasen kirja.

Haluan tähän loppuun nostaa esille yhden hyvän pointin, joka erityisesti jäi mieleen ja joka joskus tuppaa unohtumaan. Herkillähän on välillä taipumusta elää liikaa oman päänsä sisällä, uppoutuen ajatuksiin, päiväuniin, murehtimiseen – toisin sanoen omaan kuplaansa. Sen vastapainoksi olisi hyvä muistaa olla läsnä omassa kehossaan ja huolehtia siitä. Tuohon liittyvät muun muassa kaikkien tietämät uni, ravinto ja liikunta, mutta myös maadoittuminen eli maayhteyden luominen. Voi vaikka halata puuta, kävellä paljain jaloin luonnossa tai miksei vaikka työntää sormet multaan omassa puutarhassa. Mikä olisikaan parempi tapa tuoda itsensä ajatuksistaan tähän hetkeen, kuin tuollainen juureva tekeminen! ♥

Syksyinen kuivakukkakranssi

Tiedätkö sen tilanteen, kun säilytät jotain asiaa monta vuotta miettien, että kyllä tälle vielä joskus jotain käyttöä löytyy. Monta kertaa suunnittelet heittäväsi asian pois tilaa viemästä, muttet raaski. Nuo kuivakukat olivat minulle sellainen asia. En edes muista, milloin olen ne ostanut. Jostakin torilta tai markkinoilta kuitenkin. Tarkoitus oli tehdä jokin diy-projekti, mutta eilispäivään mennessä en ollut saanut aikaiseksi. Ja sitten kun yhtä eteisen kaappia siivotessani löysin styroksirenkaan, idea piti toteuttaa heti! 

Olisi tietysti kannattanut vaikka maalata valkoinen styroksi jollain maalilla, etteivät valkoiset kohdat paistaisi läpi. Ajattelin kukkien kuitenkin peittävän renkaan sen verran hyvin, etten viitsinyt. En ole ihan niin tarkka näissä asioissa. Renkaan ja kukkien lisäksi tähän tarvitaan vain kuumaliimapistoolia ja tarpeeksi niitä liimapuikkoja sitä varten. Ei niitäkään nyt ihan hirveän montaa mennyt tällaiseen pienehköön kranssiin. Ja tietysti tarvitaan myös jokin naru tai nauha ripustusta varten. Sommitteluakaan en kovin paljon miettinyt etukäteen. Mutta aika hieno siitä tuli, vaikka itse sanonkin! Oli kiva pitkästä aikaa vähän askarrella jotain. 

Kai se on tämä syksy, joka saa energian ja luovuuden virtaamaan! ♥

"Muista olla kotona ruoka-aikaan!"

Kuulin tuon otsikon lausahduksen tänään yhdeltä tutulta, ja piti oikein hetki miettiä, mitä se tarkoittaa. Miten niin ruoka-aikaan, enkös mie aina ole... Sitten vasta tajusin, että olen hänen mielestään liian laiha. Jaahas. Hän ei varmaan huomannut, että söin juuri tiikerikakkua, omenapiirakkaa ja täytekakkua (vähän liikaa, koska pitihän kaikkea maistaa!). Yllättävän kauan olinkin saanut taas olla noilta kommenteilta rauhassa. 

Minua aina jaksaa hämmästyttää ihmiset, joilla on tarve kommentoida toisten painoa, oli se sitten hyväntahtoista tai ei. Luulisi tässä vuosien varrella ihmisten oppineen ja nähneen, että en mie tästä liho vaikka haluaisinkin. Ystäväni juuri pari päivää sitten kysyi, että olenko tyytyväinen itseeni. Ja sanoin olevani. Vaikkei se kenellekään oikeastaan kuulu, olen taas normaalipainossani saavutettuani viimeinkin takaisin muutaman vuoden takaisen stressin haihduttamat kilot. Tietysti on asioita, joiden toivoisin ehkä olevan toisin, mutta eivät ne oloani ja elämääni häiritse. Ja halutessani voin itse vaikuttaa niihin, joten ulkonäön murehtiminen on siinäkin mielessä aika turhaa.

Onhan tässä vuosien varrella tullut kuultua kaikenlaista kommenttia, ja kieltämättä joskus otin kommentit itseeni. Kaikista paras oli se, kun yksi itselleni melkein tuntematon keski-ikäinen mies kerran totesi, että "lihat puuttuu jalkojen ympäriltä". Hämmennyin, enkä muistanut edes kiittää kauniista sanoista. Pitkälle on tultu siinä mielessä, ettei minua enää oikeastaan kiinnosta, mitä mieltä muut ovat ulkonäöstäni, ja tuollaiset sanat menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. 

Miksi sitten kirjoitan tästä nyt? Yksinkertaisesti siksi, etteivät kaikki vielä osaa jättää ikäviä tokaisuja omaan arvoonsa. Haluaisin ihmisten ymmärtävän, että jonkun päivä voi todellakin mennä pilalle negatiivisista ulkonäkökommenteista. Ja jos se on jatkuvaa, itsetunto ja minäkuvakin on vaarassa. Eihän kukaan halua jatkuvasti kuulla olevansa vääränlainen. Seuraavan kerran, kun meinaat päästää suustasi tuollaisen sammakon, mieti vielä toisen kerran. Mitä sinä siitä hyödyt, saati sanojesi kohde? 

Mukavaa syksyn alkua! ♥