Kullankeltainen syyshetki

Tämä syksy on ollut kaunis. Vaahterat ovat olleet upeita, mutta yhtään eivät koivut ja hevoskastanjat niille kalpene, haavanlehtien väriloistosta puhumattakaan.

Viime sunnuntaina tämäkin kylä tuntui kylpevän kultaisessa valossa.

Näytän taas itseltäni

Peura ajovaloissa. Vähän sellainen tunnelma tulee tuosta ylimmästä kuvasta, jonka otin joitakin vuosia sitten. Se olen minä, ja sitten taas en. Sanotaan, että kuvat valehtelevat, että ne kertovat siitä, mitä haluamme muille näyttää. Joskus kai voi olla niinkin, mutta itselleen ei voi valehdella. Vaikka hymyilisit kuvassa, muistat, oliko se hymy aito vai tehty. Muistat, mitä ajattelit, tai millainen tilanne oli, kun kuva otettiin, riippumatta siitä, miltä kuva näyttää muille. Itsellesi kuva ei valehtele koskaan.

Tuossa kuvassa olin minä. Silloin kun olin vähän hukassa, tai aika paljonkin. Niin kuin ajovaloihin pysähtynyt peura, en tiennyt mitä tekisin. Siinä on muuten tasan kaksi vaihtoehtoa: pysähtyä ja jäädä alle, tai loikata sivuun ja sitten pysähtyä, kunnes voi jatkaa matkaa. 

Selasin kovalevyiltä vanhoja kuvia, ja niistä nämä ajatukset lähtivät. On monta sellaista kuvaa, joissa en näytä itseltäni. Tulin vähän surulliseksi. Parin viime vuoden kuvissa voi kuitenkin huomata muutoksen. Olen enemmän läsnä itsessäni, tunnen itseni paremmin. Silmätkin hymyilevät, ja siitä tunnistaa aidon hymyn. Vaikka sieluni tuppaakin olemaan välillä vähän levoton, näen kuvissa rauhaa, iloa ja rakkautta. Koen, että nuo asiat kuuluvat ydinolemukseeni. Olen iloinen siitä, että ne ovat palanneet.

Koen, että vanhojen kuvien selailu on paitsi mielenkiintoista, myös terapeuttista oman historian kannalta. Niiden avulla voi huomata oman kehityksensä, tai toisen kautta saada myös lohtua ja toivoa. Jos nyt olisi vaikka vaikeaa, voisi kuvista ainakin nähdä, että joskus on mennyt hyvinkin, ja se hyvä voi yhtä hyvin tulla takaisin. Elämä tuntuu kulkevan vähän syklittäin.

Minusta olisi kiinnostavaa tietää, miksi jotkut ihmiset eivät halua itseään kuvattavan. Eivätkö he halua kohdata itseään, vai mistä on kyse. En itsekään teininä tykännyt olla kuvissa, sillä olin mielestäni niin ruma, ettei siitä tarvitsisi jäädä minkäänlaista todistusaineistoa.. :D No, se kai on nuorelle ihmiselle vähän ikään kuuluvaa ajattelua. Mutta mietinkin tässä nyt ihan aikuisia ihmisiä. Tekisipä joku aiheesta tutkimuksen!

En ehkä ole aina nytkään ihan noin zen kuin tuossa viimeisessä kuvassa, mutta ainakin enemmän kuin joskus aiemmin! Ja se on hyvä se. 

Ihanaa viikonloppua, ystäväiset! ♥

Iltaretki Olhavanvuorelle

Hetki näiden kuvien jälkeen tuli pimeää. Lähellä ollut korppikin oli lähtenyt omille teilleen, ja kuulin vain tuulen. Lamppujen valossa lähdimme suunnistamaan takaisin samaa polkua alas vuorelta. Pilvet peittivät taivasta, ja ilman valoa olisi ollut pilkkopimeää. En tykkää liikkua pimeän aikaan kaupungilla, mutta metsässä ei yllättäen pelottanutkaan – vaikkakin puiden narina sai mielikuvituksen liikkeelle. Lampun valoon ei osunut yksiäkään kiiluvia silmiä, eläimet kyllä väistävät ihmistä. Sen sijaan juurien ja kivien kanssa sai olla tarkkana. 

Lähtiessämme retkelle olin ollut vähän huonolla tuulella, sillä oli vaikuttanut siltä, ettemme lähtisikään, kun oli mennyt niin myöhäiseksi. Myöskin ensimmäisen pakkasaamun kaunis auringonvalossa kylpevä kuura oli jäänyt ikuistamatta kuviksi, mikä harmitti. Lisäksi olin väsynyt viikon aamuvuoron ja univelkojen vuoksi. Mutta niin vaan luonto teki taikojaan, ja sain palata kotiin paljon paremmalla mielellä. ♥