Yksinkertaistamisesta – kun tavarapaljous ahdistaa

Joululomalla kävin läpi lähes kaikki omat tavarani yksitellen. Luulin tehneeni niin jo aiemmin aika perusteellisesti ja siksi uskoin, ettei olisi enää paljonkaan pois laitettavaa. Toisin kävi, sillä kirpparille, kierrätykseen ja roskiin lähti tai on lähdössä useampi kassillinen tavaraa. Tein päiväkaupalla töitä, että pääsin edes tähän pisteeseen, ja nyt tuntuu, että se varsinainen työ vasta alkaa. Ajattelimme varata jostakin kirpparipöydän ainakin kerran, ja hikoiluttaa jo valmiiksi se hinnoitteluprosessi. Voikin olla, että myymättömät tavarat viemme lopuksi ilmaiseksi jonnekin. Ei sinänsä ihan hyviä, käyttökelpoisia asioita viitsi roskiinkaan heittää.

Kulutustottumukseni ja ajatukseni kuluttamisesta ovat etenkin  viimeisen parin vuoden aikana muuttuneet. Melkein hävettää se, kuinka paljon tavaraa on vuosien varrella tullut haalittua. Tunnustan, että joitakin vuosia sitten hain ostamisella sisältöä elämään, vaikkei ilo kovin pitkäaikaista ollutkaan. Ja toisaalta kivatkin asiat muuttuvat taakaksi, kun niitä on liikaa, eikä niitä kaikkia ehdi käyttää ja hyödyntää kuin haaveissaan (kuten esimerkiksi langat, askartelutarvikkeet, kosmetiikka, lehdet jne). Materian omistaminen vie myös energiaa, sillä siitä täytyy jaksaa huolehtia, ja sille täytyy olla säilytystilaa. Jos mistään ei ikinä luovu, pikkuhiljaa tullaan tilanteeseen, jossa myös kodin neliömäärää on lisättävä, mikä tietysti lisää myös rahanmenoa. Olen lukenut Marie Kondon kirjat, ja hän on kirjoittanut, että on halvempaa säilyttää tavarat kaupassa. Alan olla samaa mieltä.

Olen jo pidempään kaivannut elämääni selkeyttä, ja tuntuu, että kodin tukkoiset energiat vaikuttavat myös mielen selkeyteen ja keskittymiskykyyn. Haluan kodin näyttävän kotoisalta, mutta siten, ettei lattioilla tarvitsisi säilyttää mitään. Vieläkin olisi siis karsimisen varaa.

Olen ajatellut tätä projektia konmarimaisesti, eli enemmänkin niin, mitä asioita haluan säilyttää. Toisin sanoen miettinyt, mikä tuottaa minulle iloa (tai tuottaa sitä hyödyllisyytensä kautta). Tavaroita läpi käydessäni huomasin, että olen säilyttänyt asioita, jotka

• ovat vain ihan kivoja, ja jäävät siksi vähälle käytölle
• ovat joskus olleet tyylisiäni, mutteivät ole enää
• eivät ole ollenkaan minua, mutta joita en ole raaskinut laittaa pois syystä tai toisesta
• löytyvät jo useampana kappaleena 
• eivät koskaan näe päivänvaloa
• ovat yksinkertaisesti turhia

Lähes kaikki tuollaiset asiat saavat nyt mennä. 

Tässä alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, mistä pitää, ja mitkä asiat ovat lopulta oikeasti tärkeitä. Joskus olen pohtinut sitä, että jos tulisi tulipalo ja ehtisin napata muutaman tavaran mukaani, mitkä ne olisivat. Vastaus olisi kamera, ulkoiset kovalevyt ja valokuva-albumit, joiden kuvia ei ole enää muualla saatavilla, ja pari muuta pientä juttua. Siinäpä ne oikeastaan ovatkin. 

Ihmiset ympärilläni

Mietin tässä vaan, että kuinka tärkeää on se, millaisten ihmisten kanssa päivänsä suurimmaksi osaksi viettää. Vaikka näin introverttinä  elämä erakkomökissä metsän keskellä aina välillä houkuttelisikin, kyllä sitä vaan ihminen saa energiaa myös toisista ihmisistä. Keskusteluista, naurusta, halauksista. 

Eilen vietettiin työpaikkani pikkujouluja. Puhuimme muun muassa siitä, miten ei ole itsestäänselvyys, että työyhteisö toimii, ja että siinä on helppo olla. Sillä on ihan älyttömän suuri merkitys, että jokainen saa olla oma itsensä, ja kaikilla on tilaa kasvaa. Autetaan ja kannustetaan. Toki on eriäviä näkemyksiä, huonoja päiviä ja muuta sellaista, mutta noin niinkuin pääasiassa. Kuten eräs työkaverini sanoikin, ei ole tainnut olla sellaista päivää, jolloin ei jossain vaiheessa olisi töissä naurettu ja vitsailtu..! Huumori, jos mikä, auttaa jaksamaan hetkittäin hyvinkin hektistä ja haastavaa työtä. Ja se jo mainittu, ihana työyhteisö. Haikealta tuntuu, että tästä yhteisöstä on tulevaisuudessa jossain kohtaa luovuttava. Mutta ei ajatella sitä nyt, sillä sen aika ei ole ihan vielä. 

Ajattelen, että ihmiset ja erilaiset tilanteet tulevat elämäämme syystä. Osa vain hetkeksi, ja osa pidemmäksi aikaa. Ja näen selvästi, mikä merkitys näillä mainituilla ihmisillä on ollut elämääni. 

Kiitos. ♥

2020 – seikkailun vuosi ja muutosten vuosikymmen

Vaikka vuoden vaihtumisessa ei sinänsä mitään ihmeellistä olekaan, on sillä kuitenkin itselleni jonkinlainen henkinen merkitys. Ja kieltämättä olen iloinen siitä, että 2010-luku on nyt takanapäin, sillä kaikkien hyvien juttujen lisäksi se sisälsi monia vaikeita asioita ja vuosia. Pettymystä, luopumista, terveyshaasteita. En ole kuitenkaan katkera, vaan pohjimmiltani kiitollinen (vaikka se välillä vaikeaa onkin), sillä ilman tiettyjä kokemuksia en olisi nyt se henkilö, joka olen. Uskon siihen, että tiellemme tulee kaikenlaisia tilanteita, jotta voisimme kasvaa ihmisinä. Olenkin iloinen voidessani sanoa, että pidän itsestäni nyt kenties enemmän, kuin koskaan aiemmin elämässäni. Tunnen itseni paremmin, ja tiedän, mitkä asiat ovat minulle oikeasti merkityksellisiä. 

Tunnen, että 2020-luku tulee olemaan muutosten vuosikymmen. Hyvien muutosten. Pari viikkoa sitten töissä jokainen sai avata teekalenterista yhden luukun, jonka takaa paljastui erinimisiä teepusseja. Itse sain teen, jonka nimi oli Seikkailun kaipuu. Aika osuvaa, sillä jo pidempään on tuntunut, että kaipaisin elämään jonkinlaista muutosta – tyhjää taulupohjaa, jonka päälle maalata. Energia on vähän kuin seissyt paikoillaan, ja nyt sen on aika antaa ja alkaa virrata. 

Sanotaan, ettei muutos ole koskaan helppo. Haluan oppia ajattelemaan eri tavalla: muutos on juuri niin vaikea tai helppo, kuin sen ajattelee olevan. Jos jaettaisiin palkintoja syiden keksimiseksi sille, miksi jonkin asian muuttaminen on vaikeaa, olisin varmasti joskus saanut palkinnon. On helppo mennä eteenpäin niin, kuin on aiemminkin mennyt. Tehdä asioita, joita on aina tehnyt, tavalla, jolla on aina tehnyt. 

Äskettäin näin jossakin kuitenkin pysähdyttävän ajatuksen. Haluanko elää saman vuoden uudelleen joka ikinen vuosi? Periaatteessa, jos vuosi on ollut hyvä, miksipä ei. Mutta. Jos mielessä on kuitenkin ajatus siitä, että jotain muutakin voisi kokeilla, joskus sitä ajatusta on hyvä seurata. Sillä jos ei kokeile, ei voi tietää, mitä voisi elämäänsä saada. Ja jossain mielen perukoilla leijuisi joka tapauksessa se entä jos... En halua olla itse muutoksen suurin este. Aina voi kuitenkin palata takaisin vanhaan, ellei kyse ole peruuttamattomista muutoksista. 

Sen myönnän, että muutos on aina jollain tasolla pelottavaa ainakin aluksi, vaikka kyse olisikin hyvistä asioista. Onneksi se on myös innostavaa, ja positiivisella tavalla jännittävää. Huolen ja vastaamattomien kysymysten ei saa antaa painaa vaakakupissa enemmän, sillä juuri silloin sitä jämähtää täsmälleen siihen, missä on aina ollut.

Elämä on täynnä mahdollisuuksia, kun antaa itselleen luvan nähdä ja kokea. 

Rakkautta ja seikkailuja tulevaan vuoteesi!