Kolilla 7/2019 – kauniita maisemia ja vastatuulta monessakin mielessä

Ensimmäinen päivä

 Toinen päivä

Olipahan reissu, viime vuonna Kolilla nimittäin. Täälläkin olin ehtinyt monta kertaa mainita, että kyseinen kansallispuisto oli retkihaavelistani kärkipaikoilla, sillä olin viimeksi käynyt siellä alle vuoden ikäisenä. Muistikuvia paikasta ei siis ollut. Meidän oli tarkoitus tehdä kahden yön retki, mutta kaikki ei mennytkään ihan niin kuin Strömsössä. Ainakin nämä asiat jäivät retkestä mieleen:

1. Kolin kansallispuisto on ehdottomasti käymisen arvoinen kohde, ja se sisältää paljon muutakin, kuin Ukko- ja Akka-Kolin päältä kuvattuja maisemia. Reittimme varrelle osui esimerkiksi niitty tai parikin, jotka olivat täynnä erilaisia, ihania luonnonkukkia.

2. Korkeuseroja ihan kiitettävän määrän sisältävä reitti on tällaiselle rapakuntoiselle aikamoinen suoritus, ainakin rinkan kanssa. Ja sittenhän vielä kävi niin, että toinen polveni tuli kipeäksi (mitä ei ole tapahtunut ehkä koskaan), ja se tuntui keljulta etenkin alamäissä.

3. Etenkin ensimmäisenä päivänä Suomen kesä antoi parastaan tuulella, tihkusateella ja reilulla kymmenen asteen lämpötilalla. 

4. Leiriydyimme noin kymmenen kilometrin päähän lähtöpisteestä Ylä-Murhin telttailualueelle, sillä oli jo ilta, emmekä olisi jaksaneet kävellä enää yhtään enempää. Onneksi kohta saisi ruokaa!

5. Kävipä sitten niinkin, että  ostamamme ylikallis retkiruoka ei soveltunutkaan minulle, vaan alahuuleni turposi tyylikkääseen botoxgonewrong-tyyliin. Olimme keskellä ei mitään, ja paniikki alkoi nostaa päätään. Entä jos reaktiosta tuleekin vakavampi? Sanoinko jo, ettei tuollaistakaan ollut ikinä ennen käynyt? Minulla on joitakin ristikkäisallergioita, mutten ole koskaan saanut reaktiota kypsästä ruoasta. Botox-efekti onneksi laski noin puolessa tunnissa, ja tavasin pussin kyljestä ainesosaluetteloa. Tulin siihen tulokseen, ettei reaktiota voinut aiheuttaa mikään muu, kuin tuotteessa käytetty soijaisolaatti-proteiini. En ole kuitenkaan allerginen kaikelle soijalle, joten tämä on osittain mysteeri. 

6. Onneksi meillä oli vähän jotain muutakin ruokaa mukana. Todellisuuskatsaus muun ruoan määrään ja polveni tilanteeseen pakotti kuitenkin myöntämään, että aamulla alkaisi paluumatka samaa reittiä pitkin, mitä olimme Ylä-Murhiin tulleetkin. Pakko myöntää, että harmitti. 

7. Toisena päivänä saimme kävellä ensimmäiset kilometrit lähes ylhäisessä yksinäisyydessämme, ja aurinkokin alkoi pikkuhiljaa näkyä pilvien takaa. Mitä lähemmäs alkupistettä tulimme, sitä enemmän ihmisiä alkoi näkyä, Ukko-Kolilla ihan ruuhkaksi asti. Mielestäni on ihanaa, että ihmiset ovat löytäneet luontoretkeilyn pariin, mutta itse suosin mielelläni sellaisia aikoja ja paikkoja, jotka eivät ole ihmismassan täyttämiä. 

8. Kotimatkalla pistäytyessämme huoltoasemalla ja Parikkalan patsaspuistossa, en kirjaimellisesti meinannut päästä autosta ulos, sillä jalkani olivat aivan poikki. 

9. Kaikesta edellä kirjoittamastani huolimatta, haluan palata Kolille vielä uudestaan, sillä luonto on siellä upea. Ja sattuneista syistä, paljon jäi vielä näkemättä! Me siis näemme vielä.

Tuhat ajatusta

Tuntuu, että päivät ja viikot vaan juoksevat eteenpäin. Kevät on aivan pian, vaikkei talvikaan ole vielä alkanut. Päässä on tuhat ajatusta ja asiaa liittyen tähän vuoteen. Yritän olla stressaamatta sitä, miten asiat menevät, sillä stressi ei tee minulle hyvää. Kaikki järjestyy kyllä, kun on sen aika.

Jos ajatukset meinaavat lähteä laukalle, koitan pysähtyä ja muistella vaikka tätä tammikuista ystävän luona vietettyä viikonloppua. Sitä, kun vaan otettiin rennosti ja hassuteltiin Into-koiran kanssa. Eläimet ne vasta osaavatkin elää hetkessä.

Yksinkertaistamisesta – kun tavarapaljous ahdistaa

Joululomalla kävin läpi lähes kaikki omat tavarani yksitellen. Luulin tehneeni niin jo aiemmin aika perusteellisesti ja siksi uskoin, ettei olisi enää paljonkaan pois laitettavaa. Toisin kävi, sillä kirpparille, kierrätykseen ja roskiin lähti tai on lähdössä useampi kassillinen tavaraa. Tein päiväkaupalla töitä, että pääsin edes tähän pisteeseen, ja nyt tuntuu, että se varsinainen työ vasta alkaa. Ajattelimme varata jostakin kirpparipöydän ainakin kerran, ja hikoiluttaa jo valmiiksi se hinnoitteluprosessi. Voikin olla, että myymättömät tavarat viemme lopuksi ilmaiseksi jonnekin. Ei sinänsä ihan hyviä, käyttökelpoisia asioita viitsi roskiinkaan heittää.

Kulutustottumukseni ja ajatukseni kuluttamisesta ovat etenkin  viimeisen parin vuoden aikana muuttuneet. Melkein hävettää se, kuinka paljon tavaraa on vuosien varrella tullut haalittua. Tunnustan, että joitakin vuosia sitten hain ostamisella sisältöä elämään, vaikkei ilo kovin pitkäaikaista ollutkaan. Ja toisaalta kivatkin asiat muuttuvat taakaksi, kun niitä on liikaa, eikä niitä kaikkia ehdi käyttää ja hyödyntää kuin haaveissaan (kuten esimerkiksi langat, askartelutarvikkeet, kosmetiikka, lehdet jne). Materian omistaminen vie myös energiaa, sillä siitä täytyy jaksaa huolehtia, ja sille täytyy olla säilytystilaa. Jos mistään ei ikinä luovu, pikkuhiljaa tullaan tilanteeseen, jossa myös kodin neliömäärää on lisättävä, mikä tietysti lisää myös rahanmenoa. Olen lukenut Marie Kondon kirjat, ja hän on kirjoittanut, että on halvempaa säilyttää tavarat kaupassa. Alan olla samaa mieltä.

Olen jo pidempään kaivannut elämääni selkeyttä, ja tuntuu, että kodin tukkoiset energiat vaikuttavat myös mielen selkeyteen ja keskittymiskykyyn. Haluan kodin näyttävän kotoisalta, mutta siten, ettei lattioilla tarvitsisi säilyttää mitään. Vieläkin olisi siis karsimisen varaa.

Olen ajatellut tätä projektia konmarimaisesti, eli enemmänkin niin, mitä asioita haluan säilyttää. Toisin sanoen miettinyt, mikä tuottaa minulle iloa (tai tuottaa sitä hyödyllisyytensä kautta). Tavaroita läpi käydessäni huomasin, että olen säilyttänyt asioita, jotka

• ovat vain ihan kivoja, ja jäävät siksi vähälle käytölle
• ovat joskus olleet tyylisiäni, mutteivät ole enää
• eivät ole ollenkaan minua, mutta joita en ole raaskinut laittaa pois syystä tai toisesta
• löytyvät jo useampana kappaleena 
• eivät koskaan näe päivänvaloa
• ovat yksinkertaisesti turhia

Lähes kaikki tuollaiset asiat saavat nyt mennä. 

Tässä alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, mistä pitää, ja mitkä asiat ovat lopulta oikeasti tärkeitä. Joskus olen pohtinut sitä, että jos tulisi tulipalo ja ehtisin napata muutaman tavaran mukaani, mitkä ne olisivat. Vastaus olisi kamera, ulkoiset kovalevyt ja valokuva-albumit, joiden kuvia ei ole enää muualla saatavilla, ja pari muuta pientä juttua. Siinäpä ne oikeastaan ovatkin.