keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Teetä vuoren päällä

Sunnuntaina otimme suunnan kohti Repovettä – johan edellisestä kerrasta oli ehtinyt yli puoli vuotta vierähtääkin. Olin lauantaina katsonut säätiedotteista, että parin päivään sisään olisi mentävä, jos aikoo kirjaimellisesti mennä hyvän sään aikaan. Päivä oli aika pilvinen, mutta hetken pilkahti aurinkokin pilvien lomasta.



Kieltämättä vähän tuli matkalla pohdittua, että tuliko sittenkin valittua väärä päivä. En nimittäin ollut muistanut ollenkaan, että Repovedellä olisi jokin talviulkoiluviikonloppu, ennen kuin näin kyltin matkan varrella. Odotin, että siellä olisi kauheasti ihmisiä ja melua, eikä ollenkaan omaa rauhaa. Mutta tapahtuma oli varmaankin jollain muulla sisäänkäynnillä, sillä Lapinsalmella ei ihmisiä juuri ollut. Saatoin siis huokaista helpotuksesta! Minusta on hienoa, että tällaisia tapahtumia järjestetään, mutta itse haluan metsään mennessäni kuulla juurikin metsän ääniä. Sen, miten lumi narskuu kenkien alla ja tikka koputtaa puuta vasten.






Tarkoituksemme ei ollut patikoida hiki hatussa pitkää matkaa, vaan viettää rauhallista päivää. Olemme molemmat vastikään olleet myös kipeinä, joten senkin takia otimme reissun kevyesti. Jumituin jo alkumatkasta kuvaamaan kasvien pinnalle muodostunutta jäätä, ja riippusillalta katsottuna tumma vesi ja lumi näyttivät todella kuvauksellisilta.




Pääsinpä pitkästä aikaa myös hetkeksi jäälle! Joku oli tehnyt sinne aiemmin yksinäisen lumiukon.




Määränpäämme oli Katajavuori, vaikka tiesimmekin, mitä joutuisimme taas kokemaan sinne päästäksemme. Tuossa alapuolella olevassa kuvassa näkyy vain portaiden alku, joten uskot varmaan kun sanon, että muutamaan kertaan piti ottaa välissä happea..! Noita kun menisi joka päivä, niin kyllä kunto kohenisi äkkiä.


Näiden näköalojen vuoksi kannattikin nähdä vähän vaivaa, ja hetken päästä alkoi näköjään jo hymyilyttääkin. Mikäs nyt olisikaan parempaa kuin lounas- ja teehetki vuoren päällä!


Hankin tuon kuksan muutama vuosi sitten Petelle tuliaisiksi Kuusamosta. Itselleni en raaskinut ostaa, mutta kyllä olisi pitänyt. Olisihan se nyt hienompaa juoda teensä siitä kuin pahvimukista.


Kiitos Repovesi, luonasi on aina kiva käydä. ♥

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Liikkumisesta ja liikkumattomuudesta

Teatuulian-blogin Tea pohti, kuinka joku on voinut olla liikkumatta moneen vuoteen tai peräti aina. Hän oli työkaverinsa kanssa tullut siihen tulokseen, että jos ei ole tottunut liikkumaan, ei sitä osaa kaivatakaan. Tai sitten elämässä on vain ollut kaikkea muuta. Ajattelin nyt vähän kirjoittaa omia ajatuksiani aiheesta. 
Aloitin ensimmäisen harrastukseni sirkuksen kuusivuotiaana. Alakoulun lopulla mukaan tuli yleisurheilu ja yläkoulun alussa vielä karate. Siinä vaiheessa minulla ei tainnut olla montaakaan vapaailtaa viikossa, mutta se ei haitannut, sillä olin tottunut siihen ja pidin harrastuksistani. Siten menikin useampi vuosi, kunnes yleisurheilun kanssa tuli 17-vuotiaana raja vastaan. Harrastuksesta, jollaisena olisin sen halunnut pitää, tuli liian vakavaa pakkopullaa. Yhtenä päivänä vain lopetin. Se oli erinäisistä syistä vaikea päätös, mutta myös äärimmäisen helpottava: sainhan lisää aikaa kahdelle mielekkäämmälle harrastukselle ja vapaa-ajalle muutenkin.
19-vuotiaana muutin toiselle paikkakunnalle, ja käytännön syistä harrastukset jäivät. Opiskelijaelämä alkoi, enkä etsinnöistä huolimatta löytänyt täältä kyläpahasesta oikein mitään harrastusta, jonka olisin halunnut aloittaa, jonne olisi helppo lähteä ja johon olisi opiskelijabudjetilla vielä varaakin. Olin käytännössä liikkunut koko lapsuuden ja teini-iän, ja sitten se vain jäi, tuosta noin.

Niin, viime vuosina liikkumiseni on ollut satunnaisia puuskia lukuunottamatta lähinnä kävelyä. Välillä olen aloittanut tekemään kotitreenejä, mutta sitten innostus lopahtaa. Ehken vain ole tottunut liikkumaan yksin? Sirkus oli hyvin sosiaalista, samoin karate, ja toiminta oli ohjattua. Yleisurheilua harrastin lähinnä pikkuveljen kanssa, mutta meillä oli erinäisiä valmentajia, jotka kertoivat, mitä tehdä. He kertoivat, mitä piti tehdä, itse ei tarvinnut paljon miettiä. Harrastukset myös olivat melko säännöllisesti tiettyinä päivinä tiettyyn aikaan, joten niistä oli tullut osa arkirutiinia.
Kun lopetin urheilun, loppui myös salilla käynti. Enää ei ollut väliä, onko tarpeeksi voimaa työntää kuulaa pidemmälle tai heittää kiekkoa kauemmas, jotta voisi saada taas uuden pokaalin hyllyyn. Olin kyllä tykännyt voimatreeneistä, mutta halusin täydellisen pesäeron koko siihen suorittamisen kuplaan, johon urheiluharrastukseni oli ajautunut. Silloin saliharrastus ei vielä edes ollut mikään trendijuttu, jota kaikki tekevät.

Kyllähän se vähän tuntuu oudolta ajatella, että olin kymmenen vuotta sitten teininä paremmassa kunnossa kuin nyt. Oli voimaa, liikkuvuutta, hyvää kehonhallintaa ja notkeutta, jotka ovat nyt muisto vain. Tiedostan tämän, mutta miksi se aloittaminen on niin vaikeaa? Olen tullut siihen tulokseen, että kotitreeninnostus lopahtaa siihen, ettei täällä ole tarpeeksi tilaa. Aina pitää varoa, ettei osu mihinkään tai siirrellä tavaroita pois edestä ennen kuin edes pääsee aloittamaan. No entäs sitten näiden seinien ulkopuolella? Jos täällä kylässä olisi joku kiva sali, en osaisi siellä nykypäivänä edes tehdä mitään. Henkilökohtainen valmentaja voisi olla ihan kiva (jos sellaiseen olisi varaa), tai vähintään kaveri, jonka kanssa voisi liikkua yhdessä niin sisällä kuin ulkona. Tulisi lähdettyä helpommin. Lisäksi tarvitsisin ehkä ainakin alkuun selkeän suunnitelman, nimittäin sellainen päämäärätön haahuilu kun ei tiedä, mitä tehdä seuraavaksi, ei pidemmän päälle innostaisi. Tai sitten pitäisi kokeilla jotain ryhmäliikuntatuntia... Ajatuskin jo hirvittää, enhän tietäisi yhtään, miten siellä ollaan, eikä minulla edes taida olla mitään sisäliikuntaan sopivia kenkiä! Jep, kyllähän näitä hyviä (teko)syitä löytyy.

Vähän ärsyttää tämä oma jahkailuni asian kanssa. Siskoni tästäkin jo joskus kuittaili, kun aina vain haaveilen liikkumisesta, mutten kuitenkaan tee asialle mitään. Haluaisin kyllä löytää taas sen liikkumisen ilon, ja tällä kertaa en mitalien, vaan ihan oman hyvinvoinnin vuoksi. Ennen joulua pelasin tunnin sählyä alle kouluikäisten lasten kanssa, ja lihakset olivat kipeinä ainakin kaksi päivää. Tuli olo, että tästä ei voi olla suunta kuin ylöspäin. Tosin tuostakin havahtumisen hetkestä on jo kaksi kuukautta aikaa...

Olisiko sinulla antaa jokin vinkki, jolla pääsisin aloittamisen kynnyksen yli? Tiedän, että täältä löytyy ainakin bloggaajakollegoista myös innokkaita liikkujia, joten kaikki vinkit ja tsempit ovat tervetulleita!

maanantai 20. helmikuuta 2017

Jäätyviä saippuakuplia

Jäätyvien saippuakuplien puhaltaminen ja kuvaaminen oli ainakin viime talvena iso hitti. Kovat pakkaset tarjosivatkin siihen silloin hienot olosuhteet. Tänä talvenakin on ollut muutamana päivänä sen verran kylmää, että kuplia on päässyt jäädyttelemään, ihan pikkupakkanen ei siihen hommaan oikein riitä.


Pari viikkoa sitten oli tosi kivat kelit, pakkasta ja aurinkoa riitti ainakin aamulla. Ei muuta kuin sormia ulos jäädyttämään saippuakuplien perässä! Minulla on nimittäin vain sellainen ihan pieni, monesti etenkin häissä käytettävä saippuakuplapullo, ja sen käsittely paksuilla hanskoilla ei oikein onnistu. Vielä kun pitäisi kamerakin pitää hollilla mahdollisia onnistumisia varten ja suojella sitä jo ilmassa puhkeavien kuplien roiskeilta..


Vinkkejä ja ohjeita täydelliseen seokseen on netti pullollaan, mutta itse olen mennyt vähän näppituntumalla sekoittamalla vettä, tiskiainetta ja siirappia. Ensin seoksessa oli selvästi liian vähän vettä, kuplat eivät oikein jäätyneet tai jos jäätyivät niin eivät kovin kauniisti. Lisäsin vettä ja johan alkoi lyyti kirjoittaa, toisin sanoen onnistumisprosentti oli vähän suurempi aiempaan verrattuna.



Lopulta aurinko alkoi ilmeisesti lämmittää sen verran, etteivät kuplat enää jäätyneet, mutta hauskoja heijastuskuvia sai silti vielä otettua.



Lapsi on terve, kun se leikkii, ja aikuinen kun puhaltelee silloin tällöin saippuakuplia! Ei kun miten se menikään...