"Vaatimattomuus ei kaunista"

Kun kerran lukemisen makuun taas päästiin, niin luin heti edellisen perään myös toisen kirjan. Kyseessä on Maaret Kallion Lujasti lempeä (2016), josta moni on varmasti kuullut. Kun luin kirjaa, tuntui melkein kuin kyseessä olisi ollut äänikirja, niin vahvasti Kallion rauhallinen ääni kuului tekstin läpi. Ehkä siihen vaikutti myös tekstin keskustelevuus, jossa sijaa on myös lukijan omille oivalluksille. Kirja on mielestäni helposti lähestyttävä, teksti paikoin vertauskuvallista ja jotenkin runollistakin, mutta se ei kuitenkaan päästä lukijaansa helpolla.

Lujasti lempeä kyseenalaistaa monia ajallemme tyypillisiä "totuuksia", kuten sen, ettei koskaan saisi olla kateellinen tai tarvitseva. Että pitäisi aina pärjätä yksin ja elää täydellistä elämää, jota ei edes ole olemassa. Että pitäisi aina tavoitella suurempaa ja etsiä onnellisuutta, kokea vain hyviä tunteita. Nimensä mukaisesti kirjassa sen sijaan kannustetaan niin lujuuteen kuin lempeyteen, sopivassa suhteessa. 

Itselleni mielenkiintoisimpia olivat luvut Viisas vaativuus ja Sopivasti pelottava elämä. Ihminen tarvitsee onnistumisen kokemuksia, hänen täytyy saada päteä. Olen samaa mieltä. Yksi toiveeni tälle vuodelle oli, että kokisin enemmän onnistumisen hetkiä. Hetkiä, jolloin voisin olla ylpeä saavutuksistani. Toive ei ehkä ole ainakaan vielä toteutunut aivan niin kuin ajattelin, mutta onneksi on valokuvaus! Siinä on nimittäin asia, joka on jo vuosia tarjonnut onnistumisia ja tunteen, että olen hyvä siinä mitä teen. En kovinkaan usein anna itselleni lupaa sanoa, että "hei, olen hyvä tässä", mutta kun saan otettua kuvan johon olen tyytyväinen, niin oikeasti uskon siihen itsekin.

Kuten Maaret kirjassaan toteaa, osa meistä vaatii itseltään aivan liikaa, ja osa taas liian vähän. Oli aika, jolloin vaadin itseltäni liikaa. Se oli kuluttavaa. Nyt taas vaadin ehkä liian vähän, ja arvatkaa mitä, sekin on kuluttavaa. Ristiriitaista tässä on se, että jos ei yritä, niin ei voi myöskään onnistua. Se taas lisää Kallionkin sanoin epävarmuutta lähteä tavoittelemaan uutta. "Silloin alkaa näyttää siltä, että parempi tuttu helvetti kuin tuntematon taivas." Kysymys kuuluu, kuinka löytää kultainen keskitie yli- ja alisuoriutuvuuden välillä? Ehkä minun on alettava ensinnäkin kertomaan itsestäni itselleni toisenlaista tarinaa. Ja luottaa. Vaatimattomuus ei todellakaan kaunista. Tiedän, että minussa on potentiaalia moniin asioihin, en vain tiedä, että mihin ja miten.

"Mitä tekisit, jos et pelkäisi? Tarttuisit viimein elämääsi ottaen siitä napakan niskalenkin. Lähtisit kulkemaan kohti elämääsi, etkä enää siitä poispäin. Uskaltautuisit unelmoimaan ja mokaamaan, yrittämään ja epäonnistumaan. Ottaisit vastuun omasta onnestasi ja lakkaisit alisuoriutumasta vain varmuuden vuoksi. Uskoisitko vähän enemmän itseesi, jos et niin paljon pelkäisi?"

Kallio kehottaa kirjassaan avaamaan oven niin pimeydelle kuin valollekin. Kirjassa ei kuitenkaan anneta suoria vastauksia vaan enemmänkin ihmetellään elämää. Uskon, että joillekin teksti voi tuoda myös lohtua. Siinä on yksissä kansissa monta tärkeää teemaa, joihin soisin useammankin tutustuvan.

Tämä blogini on tietyllä tapaa hieman julkisempi kuin edellinen, ja mietin, julkaisenko tätäkään tekstiä, meneekö tämä osittain liian henkilökohtaiseksi? On kuitenkin vaikea kirjoittaa tällaisesta kirjasta edes sivuamatta omia ajatuksiaan. Ja koska blogi elää kirjoittajansa mukana ja näitä asioita olen viime aikoina miettinyt muutenkin, taidan painaa kohta tuota publish now -nappia.


//Kuvat: Pete