Voihan 30, joka hiipien jo lähestyt

Viime vuonna, täyttäessäni huhtikuussa 28, kirjoitin, ettei ole vielä kolmenkympin kriisiä näkynyt. Eipä! Nyt tuntuu, että se puskee päälle kuin liian uteliaat hanhet, vähät välittämättä henkilökohtaisesta tilasta. Välillä ajatukset siihen liittyen ovat taka-alalla, välillä taas niitä on vaikea paeta, etenkään lomalla. Lomalla, joka nyt lähestyy loppuaan. 

Tämä heinäkuu on ollut vähän erilainen kuin ajattelin. Monia mukavia lomajuttuja on toki tullut tehtyä, muttei ehkä siinä määrin kuin etukäteen toivoin. Voisin kuvitella näin jälkikäteen, etten alkukuusta olisi ollut edes kovinkaan hyvää seuraa. Oli sellainen olo, etten jaksa nähdä ketään tai puhua yhtään mistään (poislukien lauantai, jolloin vietettiin ystävän synttäreitä, silloin tsemppasin). Tai kirjoittaa, niinkuin täälläkin mainitsin. Minun on täytynyt ottaa aikaa ajatuksille ja tunteille, vetäytyä rapumaiseen kuoreeni vain olemaan.

Tiedän olevani vielä nuori, ja aikaa on todennäköisesti vaikka mihin. Lähestyvä 30 vuotta on kuitenkin eräänlainen henkinen rajapyykki. Koen, että nyt on aika miettiä, mitä asioita haluaa elämässään pitää mukana jatkossakin, mitä ehkä täytyisi poistaa. On aika rakentaa oman itsensä ja elämänsä perustukset sellaiselle mallille, että se tuottaa iloa ja onnea myös pitkällä tähtäimellä. Tiedostan joitakin rajoittavia uskomuksia ja tapoja, joista täytyy ainakin päästää irti.

Antroposofiassa elämä jaetaan seitsenvuotiskausiin. Ikävuodet 21–28 olivat Maria Sannamon elämänkaarta käsittelevän luennon (jolle osallistuin pari vuotta sitten) mukaan avautumisen ja maailmaan suuntautumisen aikaa. Se avautuminen tehtiinkin sitten oikein olan takaa, vähempikin olisi riittänyt. Tai toisaalta, ehkei olisikaan, olen kuitenkin sen verran itsepäinen joissain asioissa. Nuo vuodet etenkin alkupäästä olivat kasvattavia, mutta kiitos vaan, en halua kokea niitä uudestaan. (Jos selvisin niistä, tämä kolmenkympin kriisi on ihan piece of cake.) Ikävuosia 28–35 taas määrittävät esimerkiksi vapaudesta vastuuseen ja aikuisuuden kokemuksen teemat. Astrologian kannalta juuri tähän kolmenkympin korville osuu myös Saturnuksen paluu siihen asemaan, missä se oli syntymäni aikaan. Ystävä tästä muistutti, ja olenkin nyt lukenut aiheesta jonkin verran. Päätin, että Saturnus on hieman väärinymmärretty, mutta silti ystävä (ja nyt saan viimeistään sen hihhulin maineen). Astrologia on mielestäni kiinnostavaa, enkä jaksa enää esittää, ettei se olisi, vain jotta ihmiset eivät pitäisi minua tärähtäneenä.

Väitän, ettei ole olemassa ikää, jolloin pitäisi olla saavuttanut elämässään sitä ja tätä. Pitäisi on vain yhteiskunnallinen ajatus, eikä sen tule sanella yksilön elämää. Olen kirjoittanut tuosta ennenkin. Itselläni tässä taitekohdassa ei ole ehkä niinkään kyse saavutuksista, vaan siitä, että haluaisin itse tietää, mihin suuntaan tätä elämää viedä. Ongelma on aina ollut se, että minua kiinnostaa vähän kaikki ja se, että olen jossittelija. Vatvon vaihtoehtoja niin kauan monelta eri kantilta, ettei mikään lopulta vaikuta tarpeeksi toteuttamiskelpoiselta. Kaipaisin vähän selkeämpää suunnitelmaa, sillä olen turvallisuushakuinen ihminen. Unohdan sen, että jos jokin ei onnistu, aina voi yrittää uudelleen tai kokeilla jotain muuta. Kunpa olisi jokin ideapankki, josta voisi napata itselleen automaattisesti osuvimman..! Sellaisen, jonka lukiessaan ajattelisi, että miksen tätä tullut ajatelleeksi.

Ps. Kuoresta poisvetäytymiseen auttaa tehokkaasti ystävän kanssa vietetty viikonloppu, kahvilassa käynti avokin kanssa ja bussiretki kesäteatteriin hilpeässä eläkeläisseurueessa. Tämä on empiirisen tutkimukseni kiistämätön tulos ja siksi täysin luotettava.