Viime aikoina

Ihailen kirjoittajia, kirjailijoita, bloggaajia ja muita ihmisiä, jotka saavat pelkästä arjesta mielenkiintoista luettavaa aikaiseksi. Siis siten, ettei kirjoituksella ole välttämättä mitään tiettyä aihetta. Huomaan itse blogia tehdessäni, että yritän löytää jokaisen juttuun edes jonkin, vaikka pienenkin, ydinajatuksen, jonka vähintään itse pystyn tekstistä tai kuvista löytämään. Haluaisin kuitenkin välillä kirjoittaa ihan sellaista (tällaista?) ajatuksenvirtaa, jolla ei välttämättä ole mitään sen syvempää sanomaa. Ajatuksia, jotka ovat pulpahtaneet mieleen ja hetkiä, joita on tapahtunut lähiaikoina. Täällä blogosfäärissä kyseisenlaista juttua varmasti kutsuttaisiin mitäkuuluu-postaukseksi. Olkoon tämä nyt siis sellainen, tai ainakin yritän!

Viime sunnuntaina oli tosiaankin Runebergin päivä. Kävimme yhdessä kivassa paikallisessa kahvilassa testaamassa runebergin tortut - monikossa siksi, että minä otin gluteenittoman ja avomieheni ihan tavallisen version. Gluteeniton oli ihan hyvää, mutta tavallinen ei herättänyt sen kummempia ajatuksia. Tai oikeastaan herätti, nimittäin sen, että kotona tehdyt olivat kaikista parhaita. Tuli jälleen todettua sekin, ettei kyseisiä torttuja kannata mennä mistään ostamaan.

Viime viikolla keksin kuitenkin jotain, mitä kannattaa tehdä. Olin koko viikon töissä, ja työvuoroni alkoivat enimmäkseen vasta 9.30. Se on vähän sellainen vuoro, ettei aamulla ehdi tekemään kotona mitään eikä illalla taas jaksa. Koska hyödynnän julkista liikennettä ja bussit eivät ihan viiden minuutin välein kulje, päätin lähteä liikenteeseen vähän aikaisemmin ja lukea odotteluajan kirjaa asemalla. Siten sain jo aamulla tehtyä jotain mieluista, mitä ei kotona ehkä tulisi edes tehtyä vielä siihen aikaan. Ja kuinka innostavaa kirjaa nyt luenkaan! Kyseessä on Elizabeth Gilbertin Big Magic – Uskalla elää luovasti. Usein en hälinässä pysty keskittymään lukemiseen, mutta tämä kirja muutti käsitykseni asiasta. Unohdin melkein kokonaan sen, että ympärillä saattoi olla kymmeniä ihmisiä. Kirjoitan kirjasta varmasti lisää myöhemmin, kunhan olen saanut sen päätökseen.

Tänään aamulla herätessäni mittarissa oli melkein kaksikymmentä astetta pakkasta. Päivän suunnitelma oli selvä. Ensitöikseni otin jääkaapista illalla tekeytymään laitetun tuorepuuron (tämä oli nyt vasta toinen tai kolmas kokeilu, kaivannee vielä hienosäätöä) ja ripottelin sen päälle siemeniä ja banaania, ja vähän myös runebergeista ylijäänyttä vadelmahilloa. Sen jälkeen odottelin, että kellon viisarit näyttivät tasan kahdeksaa, otin puhelimen käteen ja aloitin viidentoista minuutin jonotuksen terveyskeskukseen. Kyllä, katsoin ajan kellosta ja kyllä, jonotusmusiikit eivät ole vuosien saatossa muuttuneet. Aika hoitajalle järjestyi iltapäivän puolelle.

Sitä ennen päätin aamulla käydä vähän kuvaamassa, koska oletin joen höyryävän kauniisti auringonpaisteessa sään ollessa näin kylmä. Oikeassa olin, tosin huippuotoksia ei tainnut tänään syntyä. Aurinko oli niin kirkas, että ihan häikäisi, ja pikkulinnut tuntuivat laulavan kovemmin kuin kertaakaan tänä vuonna. Mielessäni käväisi pikaisesti sana kevät.

Äsken tulin jo takaisin hoitajan vastaanotolta auringon häikäistessä vielä kirkkaammin kuin aamulla. Ajattelin, että jos osaisin käyttää aurinkolaseja, ei ehkä tarvitsisi kävellä tuolla ihan silmät kiinni. Vielä olisi yksi reissu keskustaan tehtävä tänään, sillä diagnoosiksi sain kuten arvelinkin poskiontelotulehduksen, ja resepti kuulemma ilmestyy sähköisesti iltaan mennessä. Pitkästä aikaa pääsen siis antibioottikuurille. Kovin mielelläni en antibiootteihin turvaudu, mutta tämä tauti on kestänyt taas niin pitkään, että taitaa olla pakko.

Huomenna lähdenkin sitten katsomaan, että mitä tuonne eteläiseen Kymenlaaksoon kuuluu!

Rakkaudesta paperivalokuviin

Muistan jo lapsena miettineeni, että jos pitäisi äkkiä pelastaa vain ne tavarat, jotka saa äkkiä mukaansa napattua, pelastaisin valokuva-albumit. Filmiaikana kuvia ei tietysti ollut digitaalisessa muodossa ollenkaan, joten silloin paperikuvat olivat vielä tärkeämpiä. Mutta kyllä pelastaisin valokuva-albumit vieläkin (niin ja kameran, ja ulkoiset kovalevyt..). Valitettavasti minulle on käynyt kuitenkin niin kuin käsittääkseni monelle muullekin, että paperikuvia ei tule enää säännöllisesti tilattua, ja kuvat vain kasaantuvat holtittomasti tiedostoihin. Olen nyt viime aikoina käynyt läpi tilattavia kuvia monen vuoden ajalta, ja vielä olisi läpikäytävää vaikka kuinka paljon. Osaa kuvista en ole edes vielä käsitellyt! Se onkin rawina kuvaamisen ainoa huono puoli, kuvalle on pakko tehdä edes jotain, että siitä ylipäätään tulee kuva. Vähän hirvittää kun ajattelenkin vielä edessä olevaa urakkaa. Ehkä pitäisi tilata pienemmissä erissä sitä mukaa kun saan kuvat valikoitua, niin saisi postimieskin soitella useammin ovikelloa eikä hänen tarvitsisi kantaa järkyttävän painavaa kuvapinoa kierreportaita pitkin kolmanteen kerrokseen.

Viime kesänä aloitin kuitenkin toisen projektin. Kävin Haminassa ollessani läpi ison pahvilaatikollisen hyvin sekalaisessa järjestyksessä olevia kuvia, ja otin sieltä itselleni sellaisia, jotka halusin laittaa albumiin. Tai no, albumeihin – ilmeisesti äitikin on tykännyt ottaa meistä lapsista kuvia (ja tykkää kyllä edelleen..). Niistä albumeista tulee vähän sellainen läpileikkaus syntymästäni tähän päivään. Muistan kun siskoni sai rippi- tai ylioppilaslahjaksi albumin, jonne mummi oli kerännyt joitakin kuvia samaan tyyliin. Minä en saanut, joten nyt vuosia myöhemmin päätin tehdä sellaisen itse. Sisäinen perfektionistini kyllä vähän itkee, kun kaikista otoksista ei käy ilmi, milloin ne ovat otettu. Olen siis saattanut sijoitella kuvat ihan väärien vuosien kohdalle, mutta ei voi minkään. Ei kai se ole niin justiinsa. Tämä projekti on nyt tosiaan vähän jäissä, kun näiden myöhäisempien vuosien kuvat ovat vielä enimmäkseen koneella.

Joku ehkä miettii, että onko jotenkin itserakasta tehdä kokonainen albumi kuvista, joissa itsekin esiintyy. Ei minusta. Mielestäni kuvien läpi käyminen ja valitseminen on ollut todella avartavaa ja ikään kuin itseensä tutustumista. Millainen olen ollut ja millainen olen nyt? Miksi valitsin mukaan juuri nämä kuvat? Mitä tunsin, kun tämä kuva otettiin? Olenko kadottanut itsestäni jotain, jonka ehkä voisin löytää uudelleen? Onko jotain, jonka haluankin jäävän menneisyyteen? Kuvista voin nähdä erilaisia aikakausia ja asioita: lapsuuden iloja, nuoruuden epävarmuuksia, onnistumisia, sukulaisia, kiinnostuksenkohteita eri aikoina ja niin edelleen. Tiivistetysti siis omaa historiaa.

Olen aiemmin maininnutkin, että haluaisin käydä joskus voimauttavan valokuvauksen perusteet, ja siinä käsittääkseni yhtenä osa-alueena tarkastellaan juuri näitä vanhoja, itselle merkityksellisiä kuvia. Tavallaan olen siis jo aloittanut sitäkin projektia.

Olisi kiva kuulla kommenteissa, että vieläkö siellä teetetään paperikuvia? Kommentoinnista puheenollen, kokeilen nyt ainakin jonkin aikaa täällä blogissa facebook-tunnuksilla kommentointia. Voit siis ollessasi kirjautuneena facebookiin kommentoida kätevästi joko henkilökohtaisella tunnuksellasi tai ylläpitämänäsi sivuna! Vierailijana kommentointi ei ole tällä hetkellä mahdollista. Toivon tämän muutoksen kuitenkin tuovan tänne lisää vuorovaikutusta, sillä mikään ei tuo bloggaajalle parempaa mieltä kuin pieni kommentti, joka kertoo siitä, että joku on täällä käynytkin. Toki voit jättää kommentin myös suoraan sivuilleni Facebookiin, jonne linkitän aina julkaistut postaukset. 

Rauhoittava metsäretki

Kuvasin tammikuussa todella vähän ulkona, tai ylipäätään muutenkaan. Ei oikein ollut inspiraatiota, aikaa eikä jaksamistakaan, kiitos tämän flunssan joka on jatkunut jo kohta kaksi viikkoa. Viime lauantaina herätessäni avasin sälekaihtimet ja ensimmäinen ajatukseni oli, että aamupalan jälkeen heti ulos! Kaikki oli silloin ihan kuurassa ja näky oli upea.

Ajattelin ensin, että käppäilisin ihan tässä lähiympäristössä, mutta lähdimmekin sitten Peten kanssa yhdessä muutaman kilometrin päähän Niivermäelle. En ollut kovin terve vielä silloin, joten reippailun sijaan keskityimme kuvaamiseen. Samalla ymmärsin, kuinka paljon olinkaan kaivannut metsää ja valokuvausta. Siinäpä kaksi asiaa, joilla saan pään nollattua kaikista parhaiten – etenkin toisiinsa yhdistettynä. Yleensä mielessäni poukkoilee vaikka kuinka paljon ajatuksia, mutta kuvatessani en ajattele oikeastaan mitään muuta. Se on melkein meditatiivista. Olokin oli loppupäivän huomattavasti energisempi.

Kaikista eniten innostuin valkean maiseman lisäksi jäätyneistä hämäkinseiteistä. Ne olivat niin hienon näköisiä! Pääsin aina eteenpäin suunnilleen viisi askelta, kunnes taas huomasin jotain uusia yksityiskohtia. Kävelty matka ei siis ollut kovin pitkä, mutta sitäkin antoisampi.

Vähän olisin päännollaustarpeessa jo nytkin näin alkuviikosta, mutta kohtahan on jo taas viikonloppu. Silloin täytyy käydä vaikka ihan tuossa pienessä lähimetsässä pyörähtämässä.

Olisi muuten kiva kuulla, millaisia päännollaustapoja teillä muilla on?